Kävin hammaslääkärissä ja kuinka ollakaan hän kysyy; onko ollut erityisen stressaavaa viime aikoina? No, totisesti on.. ja onneksi kykenin siinä penkissä olemaan vetistelemättä niin pitkään että saatiin se hammas kuvattua ja korjattua.
Vaan sitten kun olin lähdössä pois, kiittelin hyvää hoitoa ja he ottivat vielä osaa kokemukseeni, sanoin muutaman sanasen ja repesin itkemään. Oli pakko lähteä vain pois, suoraan rannalle purkamaan tuntemukset pois. Yritin päästä kauppaan, en vain saanut kyyneleitä seis, en millään. Juuri ja juuri sain tankattua, kun siinä ei ollut valtaisaa ihmislaumaa. Mutta kauppaan en kyennyt menemään, en kirpparillekaan, vaikka piti mennä etsimään mattoa.
Ajoin suoraan kotiin itkien koko matkan. Tällaista se sitten on, kun iskee kyyneleet ja panikointi samaan aikaan. Jos olisin mennyt kauppaan, olisinko kyennyt lähtemään sieltä pois kassan kautta. En tiedä, en ottanut sitä riskiä, että joku kysyy mikä on.
Mies ymmärsi ja mentiin sitten seuraavana päivänä etsimään sitä mattoa ja kauppaan. Ei ongelmaa. Panikointi on juuri sitä, että se iskee kun vähiten sitä odotat. Muuttaa kaikki suunnitelmat ylösalaisin. Et tiedä hajoatko vai kestätkö ja siksi vain haihdut paikalta pois miten kuten parhaiten kykenet.
Ensi viikolla muistelutilaisuus. Tiedossa kyyneleitä paljon, mutta myös läheisiä ihmisiä. Sen näkee sitten miten sen kestää ja jaksaa. Jotenkin tuntuu että kaipaisin jotain perusteellista räjäytystä sisimmässäni, joka huuhtelisi ja puhdistaisi, antaisi vakaan pohjan joksikin aikaa.
Ja olen vain hirvittävän väsynyt. Pääasiallinen tunne on vain kuolettava väsymys. Kuolettava.
Olisin lisännyt tähän kuvan mutta blogi ei halua. Ole sitten ilman.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti