Luopumisten vuosi

Sitä se todellakin oli, viime vuosi, alkaen huhtikuusta pojan kuolemalla.
Jatkuen kissan kuolemalla, koiran kuolemalla, kissan kuolemalla ja jälleen koiran kuolemalla.

Ja vaikka se joittenkin mielestä tuntuu siltä, ettei minkään eläimen kuolema ole verrannollinen ihmisen tai oman lapsen kuolemaan, niin viime vuonna jokainen uusi menetys vahvisti sen ensimmäisen menetyksen rankkuutta.

Jokaisen kohdalla itkin yhtä paljon, jatkaen siitä ensimmäisestä, ottaen mukaan seuraavan ja sitä seuraavan.. kaikki kerralla. Suru vain kasvoi ja kasvoi kuin lumivyöry.

Lopulta olin kai jo turtunut menetyksiin ja hyväksynyt, että elämä on hyvin paljolti luopumista. En voi roikkua kenessäkään kiinni, en ihmisissä enkä eläimissä. On vain kerättävä omat luut kasaan ja lämmitettävä taloa tai kirjoitettava blogia tai katsottava toosaa tai pelattava pelejä. Jotain vain on tehtävä, että saa pään kasaan ja jalat jälleen maahan. Taas kerran, uudestaan ja uudestaan.

Välillä sitä todellakin vain pelaa, koska ei osaa edes ajatella selkeästi. Peli vaatii huomion ja en voi ajatella montaa asiaa yhtaikaa. On myös rasittavaa jos ajatukset vain juoksevat sinne tänne kuin villihevoset. Se ei juurikaan anna mitään. Myös ajatteleminen on toisinaan hyvin raskasta. Kun alkaa käydä asioita läpi jälleen kerran. Yrittää etsiä jotain punaista lankaa, jossa roikkua kiinni. Yrittää etsiä ymmärrystä ja laajaa katsantokantaa, jotta olisi helpompi tiedostaa menetyksen "tarkoitus".

Katson muutenkin asioita hyvin monelta kannalta ja se ajattelumalli on myös hirveän rasittavaa, koska sitä yrittää vain ymmärtää kaikkia, kaikkea. Ja silti ihan kaikkea ei voi yksi ihminen ymmärtää ja sellaisenaan hyväksyä. Kaikkea ei voi hyväksyä, mutta voiko yrittää ymmärtää. Siinä on ajatusmaailmani perusta, joka on hyvin vaativa laadultaan.

Voisiko sitä vain välillä heittäytyä reagoimaan lonkalta.. kirjoittaa mitä sattuu, välittämättä siitä, sattuuko johonkuhun. Ja onhan se nähty, että joku vetää herneenpalon nenäänsä, vaikka kaiken kirjoittamansa kruunaisi hymiöillä ja perusteilla, ettei vain ymmärrettäisi väärin.

Mitä jos ihan suoraan tarkoittaisin pahaa ja hyökkäisin ja provosoisin. Shit in the fan.

Voihan ihminen muuttua niinkin. Ja taas tässä ajattelen, että joku voi todella sairastua niin, että kirjoittaa mitä vain, miten vain, tarkoittamatta sillä mitään pahaa. Ihmiset eivät vain ymmärrä toisiaan. Ja minä sekoaisin, jos alkaisin reagoida kuin lonkalta. Alkaisin tapella netissä.

Luopuminen oli aiheena ja siitä eksyin ihan muualle. Ehkä tuossa sivusin mahdollista omasta persoonastaan luopumista. Mikä lienee se oikea ja aito persoona esim. muistisairauden kohdalla. Onko se agressiiviseksi muuttunut ihminen persoona, jota on koko iän pidetty piilossa. Kun koskaan ei ole voinut ilmaista omaa agressiotaan millään tavalla. On pitänyt olla vain se kiltti ja kuuliainen.

En tiedä, kaikkea en tiedä, onneksi.

Olen jollain tavalla kuolemalla kyllästetty. Luopuminen ja sen hyväksyminen. Konkreettisesti ajatellen mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Ikäänkuin oma uskoni ja maailmankuvani olisi pistetty kerralla polttopisteeseen. No, oletko tosiaan sitä mieltä, että kuolema on vain siirtymistä toiseen olomuotoon? No, pystytkö nyt ajattelemaan että läheiselläsi on kuoleman jälkeen hyvä olla? No, mitenkäs nyt käsittelet tämän luonnollisen asian nimeltä Kuolema?

Ei se mennyt vuosi perusasioita mielessäni ole muuttanut. Olen ne ajatellut hyvin moneen kertaan, testannut itsessäni ja muittenkin näkökulmien kautta. Olen aina ajatellut kuolemaa, siitä asti kun ensimmäisen kerran pelkäsin kuolemaa. Päätin tutkia asiaa, ettei sitä tarvitsisi pelätä loppuikäänsä. Olen ystävystynyt kuoleman ajatuksen kanssa ja se on muuttunut todellisemmaksi olemukseksi kuin me ihmiset lihastensa ja hermojensa ja aivojensa rajoittamina ikinä voivat olla. Ihminen on aina rajoittunut. Sielu on vapaa.

Masennuksen vaikeimpina hetkinä usein ajatteli, että parempi olisi, jos minua ei olisi. Parempi kaikille jos pääsisivät minusta eroon. Minusta ei ole kenellekään mitään hyötyä, ei mitään iloa. Mutta silti pysyn tässä elämässä kiinni, koska tehtäväni on kulkea tämä matka, kunnes matka loppuu. Ajattelen tuon asian järjellä, en edes sydämellä. En halua luovuttaa nyt, jotta joutuisin taas uudestaan joskus jossain kohtaamaan saman solmukohdan. Minä vain haluaisin tästä elämänkierrosta kokonaan eroon. Sitten kun on sen aika, en ikävöi takaisin.

En usko että kukaan ikävöi.

Mutta se on vain minun ajatukseni, vain minun pienen pieni ajatukseni.

Masennuksesta

En muista olenko kirjoittanut omasta diagnoosistani tässä blogissa. Se on kirjaimellisesti pitkäaikainen vakava-asteinen masennus. Sen pohjalta tässä elämässä kuljen päivä päivältä, välillä hetki hetkeltä eteenpäin. Vaikka olisi ihan hyviä aikoja ja hyviä hetkiä, niin en saa unohtaa tuota pohjaa. Jos unohdan sen, olen pian ojassa ja allikossa uudestaan. En vain saa yrittää liikaa. En saa tavoitella mitä tahansa. Siinä on perusajatus, josta minun täytyy pitää kiinni, vaikka tuntuisi miten normaalilta ja jaksavalta.

Miten siis jaksoin ottaa vastaan tiedon poikani kuolemasta? Ilman jo olemassa olevaa lääkitystä olisin varmasti romahtanut jonkin ohuen jäisen pohjan läpi syvyyksiin. En todella tiedä miten syvällä olisin nyt, jos en olisi saanut kaapissa olevilla unilääkkeillä itseäni sopivasti tainnoksiin. Tosiaankin sopivasti oikealla annoksella, ei liioitelluilla annoksilla. Itseni satuttamisella en koskaan auta ketään enkä mitään.

Mielialalääkkeistä keskusteleminen on kuin puukon terällä kävelyä. On sitä laajempaa näkemystä, joka ymmärtää lääkityksen tarpeellisuuden, nimenomaan oireitten mukaisen hoidon. Ja sen kannalla itsekin olen, vaikka minutkin on kirjattu papereissani lääkevastaiseksi ihmiseksi. Sitten on se joukkio, joka vastustaa lääkkeitä viimeiseen asti. Koska kaikki mielialalääkkeet ovat vain kusetusta ja yhteiskunnan juoni meitä itseämme vastaan.

Vaan, kaikki ne kehotukset; liiku enemmän, ota itseäsi vain niskasta kiinni, kyllä sinä pystyt kun minäkin pystyin, se on vain korvien välissä, aina pitää yrittää, se on asennekysymys... ja näitähän on niin pitkä litania kuin vain jaksaa muistella ja kirjata. Nämä kaikki ovat turhuutta silloin kun on masentunut. Ei tarvitse olla vakavasti masentunut, ihan riittää, että on masentunut ilman mitään diagnoosiluokitusta.

Sopiva lääkitys auttaa minut pysymään jotenkin tasapainossa, etten kilahtaisi ihan kaikesta. Etten reagoisi kuin draama queen. Olen totisesti ollut draama queen. Kyllä. Ei se ole minua, se on oire. Temperamenttia minussa on, mutta jatkuva kilahtaminen on vain rasittavaa kaikkia kohtaan.

Miksi olen sairastunut? No, en minä tajunnut itsekään olevani masentunut. Romahdin vasta vuosia myöhemmin, kun en aiemmin osannut antaa periksi. Kun se peräänantamattomuus piti minut tiellä juoksemassa työn ja toimeentulon perässä. Ihan kuin todella en olisi tullut toimeen ilman sitä kaikkea? Olisin varmasti vähemmälläkin selvinnyt. Olen nyt hylännyt tavoitteet.

Tässä muutama päivä sitten avasin kirjan; Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi (muistiinpanoja masennuksesta).

Aloitin ikäänkuin väkisin tuon kirjan lukemisen. Mutta heti se imaisi mukaansa. Juuri näin tunnen, ihan samoja ajatuksia minullakin. Ja ne piirteet, joitten luulin olevan vain omiani, ovatkin olleet kuin masennuksen käsikirjasta otettuja kaavoja.

Se ajatus, joka välillä käy kuin härnäämässä; mutta entä jos vain teeskentelen, jos olenkin vain laiska ja saamaton, mitä jos kuitenkin olenkin vain huijannut itseäni ja psykiatria ja kaikkia?

Vaan ei. Se kuuluu kuvioon, se kuuluu masentuneen logiikkaan. Ehkä siksi, että on niin epävarma aivan kaikesta, niin epäilee omia aitoja tuntemuksiaankin. Se ei ole laiskuutta, eikä saamattomuutta, se on masennusta. Sillä on nimi ja se on sairaus.

Kyllä minä taistelin tuota diagnoosia vastaan ainakin 6kk, vähintään, jos ei enemmänkin. Minäkö muka masentunut??!!! Vaan, se hirvittävä väsymys iski heti kotiovella, kun olin saapunut diagnoosi laukussani pihaportaille. Miten jaksan kiivetä nuo portaat ylös? Kädessäni kukkien siemeniä.. Miten raskaalta ja vaativalta tuntui ajatella katsovansa uuden kasvua. En jaksanut istuttaa siemeniä. Valtava väsymys iski kuin raskas leka voimalla päähäni. Enkä tuntenut enää mitään. En iloa, en surua, en mitään.

Aurinko paistoi ja minä mietin, että tuostako pitäisi iloita? Käänsin katseeni pois auringosta ja "luin" kirjaa monta viikkoa, sitä samaa kirjaa, niitä samoja kahta sivua. En muista mikä kirja se mahtoi olla. Se oli vain lumetta, jotta minusta olisi voinut joku sanoa, että on se ainakin lukenut. Ei vain tyhjän päällä ollut, sentään lukenut. On se sentään suorittanut elämää. Minä olin vain tyhjä kuori, enkä suorittanut mitään.

Oli vain ahdistus, joka meni eestaas minussa. Ei jättänyt hetkeksikään, eikä kertonut miksi siinä pyörii hengitykseni mukana. Se oli kuin vieras ja oman tahtonsa omaava palje, joka puristi kehoani miten halusi.

Paniikkikohtaukset tulivat tutuiksi. Se saattoi yllättää nurkan takaa tietämättä miksi se tuli taas. Kuin osoittaakseen kaapin paikan minulle; älä nyt kuvittele itsestäsi liikoja! Jos ajattelin voivani paremmin, paniikki iski kuin nyrkki palleaan; hah!

Ja otsassani oli lappu; romahtanut, turha, masentunut, jättäkää minut rauhaan!

Kenties siinä myös luki: Hullu!

Mutta ennenkaikkea siinä luki: epäonnistunut.

Se lapun tekstihän on myös ulkoisesta lukijasta kiinni. Minä tiesin ihmisten puhuvan, luin ihmisten rivien välejä, käytöstä, ilmeitä, nimenomaan niitä joita ei haluttu näyttää.

Ja kyllä minuakin väsyttää, kyllä minuakin masentaa.. Voi hyvä ihminen, ei tämä ole mikään kilpailu. En minä halua olla masentunut, mutta minä vain olen sitä. Olen kuoleman väsynyt ja päivärytmini on totaalisen sekaisin. En halua sitä edes muuttaa. En jaksa taistella sitäkin vastaan.

Minä olen ihminen, jonka mekanismi on ruostunut, ylikuormittunut. Jos haluatte ymmärtää enemmän teknologian termejä. Ja sen korjaaminen on hyvin hidasta. En edes tiedä mihin koneeseen sitä voisi verrata. Koska minä en ole kone. Olen kuullut sen moneen kertaan: ihminen ei ole kone.

Ja luulen, että masennus ei koskaan korjaannu täysin. Se ei enää poistu tästä ohjelmistosta. Se on tullut jäädäkseen, kuin varjo, se ei katoa. Nytkin kun aurinko paistaa, mietin, jaksanko todellakin katsoa tänä vuonna kevään kasvua, vaikka sitä toisaalta niin odotan. Mutta kun se hetki tulee, en ole varma voinko iloita siitä? Ja miksi en voisi? En tiedä, sitä on mahdotonta selittää, koska tämä varjo on sisälläni, enkä saa sitä pois.

Ja toivon vain, että saan armoa niinä hetkinä kun en jaksa olla läsnä. En osaa silloin selittää syitä, koska en tiedä itsekään miksi. Tämä ei ole looginen sairaus. Ja silti jossain mieleni ja aivojeni syvyyksissä jokin logiikka on. Mutta ei tämä on maailman ensimmäinen sairaus, jossa kehon kemiat ja virrat ovat menneet nurin niskoin. Ehkä jonain päivänä joku voi selittää tämän asian juurta jaksain. Mutta en tiedä miksi kaikelle pitäisi olla jokin selitys. Ikäänkuin voisi vain ohittaa väärän kaavan ja muuttaa kaiken muuksi. Ei ole olemassa onnellisuuspillereitä.

Niin, huumeitten käyttäjät.. ei ole olemassa oikeita onnellisuuspillereitä.

Elämässä vain on epämukavuustekijöitä, joita on siedettävä jossain määrin. Auringossa on varjoja aina.

Masentuneena epämukavuustekijät muuttuvat vuorijonoiksi. Eikä niitä vastaan ole onnellisuuspillereitä.

Lainaus kirjasta:
"Hyvä masennuspotilas hoitaa masennuksensa ylipäätään tuottaen ympäristölle ja yhteiskunnalle mahdollisimman vähän häiriötä, vaivaa, kustannuksia ja kiusaa. Hän karkottaa alakuloa kokopäivätyökseen, on hyödyksi siinä missä pystyy, koettaa olla tekemättä itsestään ja tunteistaan numeroa."

Ja ironista naurua perään :)

Kuoleman syy

http://yle.fi/uutiset/3-9296820

Poikkeuksellisen tappava muuntohuume levinnyt Suomeen – ainetta löydetty jo viidestä vainajasta

Ja yksi heistä oli poikani. Sitä en tiennyt lukiessani ensimmäisen kerran tästä samaisesta myrkystä, mutta nyt tiedän. Se on tutkittu laboratorion kätköissä ja kirjattu silmille nähtäväksi. 

Ja kun googletin tämän myrkyn koodin, ( nimeäkään ei ole, vain koodi), niin eksyin keskustelusivuille, joissa käyttäjät etsivät toisiltaan tietoja ja kokemuksia milloin minkäkin aineen mahdollisimman pitkäaikaisesta hyödystä suhteessa hintaan. Kunhan saa ne parhaimmat notkut. Näin siellä keskusteltiin. Ja mietin, onko poikani ollut tuossa ryhmässä keskustelijana. Onko etsinyt vinkkejä saadakseen parhaimman hyötysuhteen notkut? Ja totesin siinä lukiessani, että sinne on aivan turha minun mennä kirjautumaan sisään ja julistamaan poikani kuolemaa. Katsokaa ja oppikaa! Ei sillä ole heille mitään merkitystä, vain sillä on merkitystä, että pääsee hetkeksi pois tästä maailmasta. Ja onko sisäinen tavoite päästä kokonaan pois tästä maailmasta, ikäänkuin vahingossa?

Vaikkakin käyttäjille jopa kerrotaan jollain valistussivulla, että jos käytät, niin käytä aina kaverin kanssa, jotta on joku joka voi hankkia apua tarvittaessa. Omituinen neuvo sinänsä kun ajattelee että ihminen tahtoo pois millä tahansa myrkyllä, kunhan euforiaa on tarjolla. Vaikka tietää että viikatemies voi joka kerta tulla ja korjata pois. 

Olihan pojallanikin kaveri, joka viimein soitti apua, kun poikani ei enää reagoinut mihinkään. Tämä aine lamaa hengityksen. Se on yhtäkuin kuolema. 

Ja jos tätä joku notkun haluaja lukee, niin vaikka sitä apua saataisikin jotenkin ajoissa, voi aivot olla jo kuolleet hapettomina. Siinä sitten makaat jossain vihanneksena muitten käänneltävänä. Olisiko se ajatus pieni hidaste sille, että voisi ajatella lopettavansa kuoleman kanssa leikkimisen? Ei se aina tapa, se voi kiduttaa myös. 

Mutta minä en olekaan huumeitten käyttäjä, joten enhän minä voi tietää mitä se todella tarkoittaa. Turhaa on siis saarnata. Jokainen tekee valintansa, vaikka asioista olisi puhuttu juurta jaksain. Ei se vain hyödytä mitään. Minä tiedän.

Faktat pöytään ja se on sitten siinä. Valinta on aina oma.

"Nyt tavatun uuden muuntohuumeen ikävin vaikutus on hengityksen pysähtyminen."

Sellainen pienen pieni sivuoire 

Maa on kaunis

Todellakin niin kaunis

Ja siksi nuo edelliset postaukset, koska tämä sanoitus on täydellinen.

Vaikka liian monelle maailma ja kokemukset täällä eivät ole ollenkaan kauniita, niin siltikin siellä pohjalla kulkee tämä laulu ja nämä sanat. Siitäkin huolimatta.

Elämässä on surun pohjavirta ja toisinaan jopa sekin voi olla kaunis, kuin muisto, jota ei saa takaisin.

Muistoissa voi viivähtää, mutta niitten varassa ei voi jatkaa elämää. Ja elämä kuitenkin jatkuu. Se jatkuu niin kauan kuin sen on niin tehtävä. Tehtävät suoritettava tai lähinnä hetket koettava, tunteet tunnettava. Ne kaikki ihanaiset ja vihavaiset tunteet, joita emme tahtoisi ja haluaisi maistaa ja sylkeä.

Elämä on sitä kaikkea kehdosta hautaan. Kirjaimellisesti elämä kantaa eteemme suolat ja pippurit, hunajat ja inkiväärit, kaneli ja kardemumma. Kauneimmat tuoksut ja niihinkin liittyvät muistot.

Uusi vuosi on alkanut ja voi sitä ajatella, että uudelta ja puhtaalta pöydältä aloittaisi. Vaan eihän se onneksi niinkään onnistu. Muistot ja kokemukset kulkevat edelleen mukanamme. Ilman niitä emme olisi mitään. Olisimme vain puhtaita sivuja ja kliinisiä pöytiä, joille ei mitään saa laittaa. Niillä pöydillä ei nouse pullataikina eikä pohjaan palaneet puurot käryä. Onttoahan se olisi.

Mitäpä tässä enempää jaarittelemaan. Ne sanat tuli jo kirjattua.

Siltikin olkoon tämä uusi vuosi kaikkineen hyvä, ymmärtäväinen ja armollinen. Kiitollisuutta sisältäköön myös pahoina päivinä. Sillä ilman niitä ryytejä emme olisi kestäviä.

Amen.

JUHA TAPIO - Maa on niin kaunis

Maa on niin kaunis

Maa on niin kaunis, kirkas Luojan taivas, ihana on sielujen toiviotie. Maailman kautta kuljemme laulain, taivasta kohti matka vie. Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, miespolvet vaipuvat unholaan. Kirkasna aina sielujen laulun taivainen sointu säilyy vaan. Enkelit ensin paimenille lauloi, sielusta sieluhun kaiku soi: Kunnia Herran, maassa nyt rauha, kun Jeesus meille armon toi.