Suuria suuria sanoja ja ajatuksia on netti pullollaan. Ajatelmia ja listoja siitä ja tästä. Jotta oppisit elämään paremmin tai tehokkaammin tai hukkaamaan tehokkuutesi, koska kaikki äärilaitailu on jotenkin noloa.
Kultainen keskitie, jota ei ole olemassakaan. No mitä sitten pitää noudattaa, kun mikään ei riitä. Ei edes keskitien kulkeminen, ei siististi sivussa pysyminen. Teet niin tai näin, aina väärinpäin, jonkun mielestä.
Ajatukset lähti liikkeelle jostain uudenvuoden puheesta, jossa ajatukset rönsyili sukupuolisuudesta historian havinan keskellä ties minne, ja lopuksi hyvää uutta vuotta.
Kamalasti tavoitteita olla niin ja näin tai toisinpäin, jotta edes saisi muutosta aikaan. Vaan kyllä maailma menee eteenpäin muutenkin. Ehkä se menee eteenpäin jopa ilman ihmistä.
Kyllä se nyt vaan riittää, että elää elämäänsä, ihan arkista. Huolehtii ruokaa pöytään joka päivä. Toivottavasti jokaisella olisi siihen mahdollisuus. Tiedän senkin, ettei niin ole.
Mutta sillä se maailma pyörii eteenpäin, ihan arkisilla asioilla.
Koska olen vain kyllästynyt mahtaviin ajatuksiin, filosofioihin ja ohjeisiin, joita en rehellisesti sanottuna jaksa edes avata.. meilistä. Katson vaan, että joo.. taas pitäis lukea jotain ainutlaatuista. Ja kuitenkin, se mitään ainutlaatuista ole. Osaanhan ajatella itsekin. Kompastun ja nousen. Nousen ja lennän rähmälleni. Ihan silleen tasaisesti, vaikkakin tänä vuonna useammin rähmälläni kuin pariin kymmeneen vuoteen, kun viimeksi lennätettiin rähmälleen sillä lailla läpi vuoden.
Joulu tuli ja se meni. Tänään klassikoita toosasta, jos kanavat näkyvät. Ja huomaan, etten jotain elokuvaa ole koskaan katsonut edes kokonaan. Jos tänään katsoisin vain alun, kun muina vuosina olen todistanut vain lopun.
Eikä tässä mitään sen kummempaa asiaa ollut.
Vieläköhän E.T. itkettää kun hän phone home? Tuskinpa.
Tällaista tavallista ajattelua vaan tällä kerralla.
sunnuntai 25. joulukuuta 2016
torstai 17. marraskuuta 2016
Tulee ja menee
Päivät ja odotus. Ikävä ja kaipaus.
Odotan postia saapuvaksi. Ei niin mukavaa postia; ruumiinavauspöytäkirja. Sellainen se kai nimeltään on, lopullinen niitti kuolemasi kertomukseen. En tiedä edes mihin kuolit. On lopulta vain uskomuksia ja tarinoita. Totuus on jossain koeputkessa tai patologin sanelemalla nauhalla. Lopulta ne kirjoitetaan puhtaaksi ja varmaankin ajetaan ylitse toisen tapauksen varalta.
Meni Pyhäinpäiväkin. En sytyttänyt yhtään kynttilää. En käynyt millään hautausmaalla. En yhdelläkään muistelupaikalla. Mutta muistin minä Sinut.
Ja sängyn alla on laatikoittain valokuvia, jotka pitäisi jaksaa katsella läpi. En tiedä koska tulee se päivä, jolloin sen jaksan aloittaa. Muistoja.
Olen huomannut elämässäni olevan mustia aukkoja. Ne ovat tulleet salakavalasti kuin jäädäkseen. En enää muista joitain ihmisiä. Mietin kuka asui naapurissani, asuiko kukaan? Mihin minä oikein hävisin ja kadotin elämäni vuodet? Ne muutamat, joissa tapahtui liikaa asioita. Mutta niin piti tapahtua. Ei muutoksia ja tapahtumia voi välttää. Ei kukaan halua jäädä paikalleen tallomaan. On uskallettava hypätä tuntemattomaan. Ajattelematta sitä onko se ehkä sittenkin liian vaikeaa. Vai olisiko vain helpointa jäädä tähän sutimaan ikuisesti? No, minä en ole paikoillaan sutivaa tyyppiä. Jossain vaiheessa vain pitää ottaa Ritolat. Tämä on hassu sanaleikki.. ystäväni sen tietää. :)
Ne unet. Voi ikuisia natseja unissani. Viime yönä ne palasivat jälleen. Se sama uni, jonka olen nähnyt jo. En tajua miksi näen unien uusintoja. Oli juutalaisia ja intialaisia, jotka hekin kulkivat matalalla etteivät tulisi ammutuiksi. Kulkivat edelleen, vaikka sotatilanne oli mennyt ohi jo vuosikausia sitten. Edelleen peläten henkensä puolesta. Mitä minä sitten pelkään edelleen, kun en pääse tästä irti. Unissani olen piilottelemassa joko muita tai itseäni. Suoritan rataa, joka on älytön ja tarkoitukseton.
Yritän hämätä pahantekijöitä, jotta he eivät minua saisi tai eivät saisi muitakaan. Vaikka lopulta, jos he minut saisivat, tappaisiko? Onhan se tietynlainen vapautus kierteestä. Tosin, elämien kierre ei sillä katkea. On jotenkin surullista että uskon uudelleen syntymiseen, koska en halua syntyä tänne enää. Vaikka oma elämäni ei varmasti ole ollut se pahin ja kamalin. Ei varmasti ole sitä ollut. Mutta en oikein viihdy tässä maailmassa, jossa ihmiset eivät kuuntele toisiaan. Ihmiset haluavat vain sanoa oman asiansa ja puhua päälle. Ja oikeastaan, en halua sanoa mitään. Usein haluaisin olla vain näkymätön sivustaseuraaja.
Kyllä minä itseäni arvostan. Siitä ei ole kyse. Arvostan joitain sellaisia asioita, joita osaan tehdä. Mutta ne taitavat olla asioita, joilla ei juurikaan ole arvoa tässä maailmassa. Ja siinähän se ristiriita onkin. Toinen puhuu aidasta ja toinen aidanseipäästä. Ja lopulta se kaikki jota sielussani voin tehdä, sen voisin tehdä ilman tätä elämää.
Ja on raskasta koettaa selvittää omaa ajatustani, kun sille ei ole mitään tarttumapintaa. Miksipä selittää mitään, koska se raskaus syö itse itsensä.
Eikä tästä kukaan tajua yhtään mitään. Mutta hei, ei se mitään :)
Ihminen ja keho ovat kemiaa. Sielu on jotain aivan muuta. Sisin, syvin. Olennaisin ja arvokkain.
Pidä huolta sielustasi <3
Odotan postia saapuvaksi. Ei niin mukavaa postia; ruumiinavauspöytäkirja. Sellainen se kai nimeltään on, lopullinen niitti kuolemasi kertomukseen. En tiedä edes mihin kuolit. On lopulta vain uskomuksia ja tarinoita. Totuus on jossain koeputkessa tai patologin sanelemalla nauhalla. Lopulta ne kirjoitetaan puhtaaksi ja varmaankin ajetaan ylitse toisen tapauksen varalta.
Meni Pyhäinpäiväkin. En sytyttänyt yhtään kynttilää. En käynyt millään hautausmaalla. En yhdelläkään muistelupaikalla. Mutta muistin minä Sinut.
Ja sängyn alla on laatikoittain valokuvia, jotka pitäisi jaksaa katsella läpi. En tiedä koska tulee se päivä, jolloin sen jaksan aloittaa. Muistoja.
Olen huomannut elämässäni olevan mustia aukkoja. Ne ovat tulleet salakavalasti kuin jäädäkseen. En enää muista joitain ihmisiä. Mietin kuka asui naapurissani, asuiko kukaan? Mihin minä oikein hävisin ja kadotin elämäni vuodet? Ne muutamat, joissa tapahtui liikaa asioita. Mutta niin piti tapahtua. Ei muutoksia ja tapahtumia voi välttää. Ei kukaan halua jäädä paikalleen tallomaan. On uskallettava hypätä tuntemattomaan. Ajattelematta sitä onko se ehkä sittenkin liian vaikeaa. Vai olisiko vain helpointa jäädä tähän sutimaan ikuisesti? No, minä en ole paikoillaan sutivaa tyyppiä. Jossain vaiheessa vain pitää ottaa Ritolat. Tämä on hassu sanaleikki.. ystäväni sen tietää. :)
Ne unet. Voi ikuisia natseja unissani. Viime yönä ne palasivat jälleen. Se sama uni, jonka olen nähnyt jo. En tajua miksi näen unien uusintoja. Oli juutalaisia ja intialaisia, jotka hekin kulkivat matalalla etteivät tulisi ammutuiksi. Kulkivat edelleen, vaikka sotatilanne oli mennyt ohi jo vuosikausia sitten. Edelleen peläten henkensä puolesta. Mitä minä sitten pelkään edelleen, kun en pääse tästä irti. Unissani olen piilottelemassa joko muita tai itseäni. Suoritan rataa, joka on älytön ja tarkoitukseton.
Yritän hämätä pahantekijöitä, jotta he eivät minua saisi tai eivät saisi muitakaan. Vaikka lopulta, jos he minut saisivat, tappaisiko? Onhan se tietynlainen vapautus kierteestä. Tosin, elämien kierre ei sillä katkea. On jotenkin surullista että uskon uudelleen syntymiseen, koska en halua syntyä tänne enää. Vaikka oma elämäni ei varmasti ole ollut se pahin ja kamalin. Ei varmasti ole sitä ollut. Mutta en oikein viihdy tässä maailmassa, jossa ihmiset eivät kuuntele toisiaan. Ihmiset haluavat vain sanoa oman asiansa ja puhua päälle. Ja oikeastaan, en halua sanoa mitään. Usein haluaisin olla vain näkymätön sivustaseuraaja.
Kyllä minä itseäni arvostan. Siitä ei ole kyse. Arvostan joitain sellaisia asioita, joita osaan tehdä. Mutta ne taitavat olla asioita, joilla ei juurikaan ole arvoa tässä maailmassa. Ja siinähän se ristiriita onkin. Toinen puhuu aidasta ja toinen aidanseipäästä. Ja lopulta se kaikki jota sielussani voin tehdä, sen voisin tehdä ilman tätä elämää.
Ja on raskasta koettaa selvittää omaa ajatustani, kun sille ei ole mitään tarttumapintaa. Miksipä selittää mitään, koska se raskaus syö itse itsensä.
Eikä tästä kukaan tajua yhtään mitään. Mutta hei, ei se mitään :)
Ihminen ja keho ovat kemiaa. Sielu on jotain aivan muuta. Sisin, syvin. Olennaisin ja arvokkain.
Pidä huolta sielustasi <3
Ei koskaan allekirjoitusta vääriin paikkoihin
Odota sieluasi
Älä kadota sydäntäsi
Rauha
sunnuntai 30. lokakuuta 2016
Millä pää puhdistetaan
Kaikella kauniilla pää puhdistuu
Kaikella jonkun mielestä turhalla ajatukset kirkastuu
Kauniita asioita katselemalla silmät lepää
Kauneus on arvo
Joskus hassu esine voi olla se, joka pelastaa alakulolta
Kaikella jonkun mielestä turhalla ajatukset kirkastuu
Kauniita asioita katselemalla silmät lepää
Kauneus on arvo
Joskus hassu esine voi olla se, joka pelastaa alakulolta
keskiviikko 19. lokakuuta 2016
It Hurts
Tästä on herännyt paljon ajatuksia. Yhdestä törtöstä, joka kuvittelee voivansa tehdä ihan mitä vain, vain siksi että hänellä on rahaa. Vain siksi että hän on niin röyhkeä.
Ja hän puolustelee itseään sanomalla, että sanat ja teot ovat eri asioita.
Mutta, ovatko sanat ja teot niin kaukana toisistaan? Kun sanot, se sattuu. Kun olet törkeä kieleltäsi, se sattuu. Sitä kutsutaan henkiseksi väkivallaksi.
Eikä kohteena suinkaan ole aina nainen, naispuolinen, tyttö. On paljon miehiä, miespuolisia, poikia, joita satutetaan aivan yhtä paljon. Ja se satuttaminen tehdään sanoilla. Joskus se tehdään myös teoilla. Mutta on turha puolustaa omaa törkeyttään ja likaista mieltään väittämällä ettei sanomansa asia olekaan totta? Mitkä sanat sitten ovat totta, jos tämä ei ole totta? Miten sellaiseen ihmiseen voi luottaa, joka yhtenä päivänä sanoo sitä ja toisena sanoo tätä, tekeekö samalla tavoin vähän mitä huvittaa. Tai jos ei itse tee, niin rahallahan saa teetettyä toisilla mitä vain. Onkohan se sitten poissa omalta sydämeltä. En minä mitään tehnyt, ne oli ne toiset.
"Vahvan miehen ei tarvitse lytätä naisia korostaakseen omaa valtaansa ja asemaansa, Obama jyrähti"
Vahvan ihmisen ei myöskään tarvitse lytätä ketään, jos nyt halutaan olla niin kovin sukupuolettomia ja kantaa huolta kaikista.
Mietin, onko olemassa naisia, joita ei joskus olisi sukupuolisesti halveksittu jollain tavalla elämänsä aikana? Koska minä olen sen kokenut esim. silloisen pomoni taholta. Vuosia sitten, kun odotin toista lastani. Juuri häntä, jonka kuoleman vuoksi koko blogin perustin.
Miten tuo "pomo" puhui toisen miehen kanssa puhelimessa katsoen minua päästä jalkoihin ja takaisin.. sanoen, No ei, on tainnut joku toinen jo päästä asialle... on siinä kunnossa. Ja räkäistä naurua päälle. Miten juuri silloin ei työpaikalla ole ketään. Jos olisi ollut, ei olisi tuollaista törkeyttä kehdannut tehdä.
Näitä kertomuksia löytyy maailmasta paljon, aivan liian paljon. Ihmisiä, jotka osoittavat "ylemmyytensä" toista kohtaan lyttäämällä heitä henkilökohtaisilla asioilla. Ja vieläpä tekemällä näistä asioista halveksittavia ja nöyryyttäviä.
Kunnioitus on joillekin ihmisille täysin tuntematon asia. Ja miksi tuo alussa mainittu ihminen ei ole hyökännyt Michelleä vastaan. Hänellä ei ensinnäkään ole kunnioitusta, vaan pelkoa. Ja totuutta vastaan on huono taistella, koska Totuus paljastaa aina itsensä. Totuus vei mieheltä pohjan alta kaikessa karmeudessaan.
Ja hän puolustelee itseään sanomalla, että sanat ja teot ovat eri asioita.
Mutta, ovatko sanat ja teot niin kaukana toisistaan? Kun sanot, se sattuu. Kun olet törkeä kieleltäsi, se sattuu. Sitä kutsutaan henkiseksi väkivallaksi.
Eikä kohteena suinkaan ole aina nainen, naispuolinen, tyttö. On paljon miehiä, miespuolisia, poikia, joita satutetaan aivan yhtä paljon. Ja se satuttaminen tehdään sanoilla. Joskus se tehdään myös teoilla. Mutta on turha puolustaa omaa törkeyttään ja likaista mieltään väittämällä ettei sanomansa asia olekaan totta? Mitkä sanat sitten ovat totta, jos tämä ei ole totta? Miten sellaiseen ihmiseen voi luottaa, joka yhtenä päivänä sanoo sitä ja toisena sanoo tätä, tekeekö samalla tavoin vähän mitä huvittaa. Tai jos ei itse tee, niin rahallahan saa teetettyä toisilla mitä vain. Onkohan se sitten poissa omalta sydämeltä. En minä mitään tehnyt, ne oli ne toiset.
"Vahvan miehen ei tarvitse lytätä naisia korostaakseen omaa valtaansa ja asemaansa, Obama jyrähti"
Vahvan ihmisen ei myöskään tarvitse lytätä ketään, jos nyt halutaan olla niin kovin sukupuolettomia ja kantaa huolta kaikista.
Mietin, onko olemassa naisia, joita ei joskus olisi sukupuolisesti halveksittu jollain tavalla elämänsä aikana? Koska minä olen sen kokenut esim. silloisen pomoni taholta. Vuosia sitten, kun odotin toista lastani. Juuri häntä, jonka kuoleman vuoksi koko blogin perustin.
Miten tuo "pomo" puhui toisen miehen kanssa puhelimessa katsoen minua päästä jalkoihin ja takaisin.. sanoen, No ei, on tainnut joku toinen jo päästä asialle... on siinä kunnossa. Ja räkäistä naurua päälle. Miten juuri silloin ei työpaikalla ole ketään. Jos olisi ollut, ei olisi tuollaista törkeyttä kehdannut tehdä.
Näitä kertomuksia löytyy maailmasta paljon, aivan liian paljon. Ihmisiä, jotka osoittavat "ylemmyytensä" toista kohtaan lyttäämällä heitä henkilökohtaisilla asioilla. Ja vieläpä tekemällä näistä asioista halveksittavia ja nöyryyttäviä.
Kunnioitus on joillekin ihmisille täysin tuntematon asia. Ja miksi tuo alussa mainittu ihminen ei ole hyökännyt Michelleä vastaan. Hänellä ei ensinnäkään ole kunnioitusta, vaan pelkoa. Ja totuutta vastaan on huono taistella, koska Totuus paljastaa aina itsensä. Totuus vei mieheltä pohjan alta kaikessa karmeudessaan.
aatoksia
Mikä olikaan se punainen lanka, jonka hukkasin kun se piti tänne kirjoittaa...
Ehkä olen sen jo kirjoittanutkin, mutta en muista. Ja sitä vaan pitää joskus kirjoittaa ja kertoa samat asiat uudestaan ja uudestaan, ehkä monelta kantilta katsottuna, jotta asia tulee käsiteltyä. Sitten sen voi unohtaa omasta painolastistaan pois.
Niin kauan kuin jotain samaa asiaa kertoo ja pohtii, niin kauan asia on taakka. Käsittelemätön kappale elämää. Ja jotkut asiat eivät vain ole koskaan valmiita pistettäväksi ö-mappiin. Ei voi aina unohtaa, mutta voi antaa enemmän anteeksi kuin eilen? Kerta kerralta on enemmän armoa ja ymmärrystä kokemaansa kohtaan. Sitä tämä elämä on.
On ihmisiä ja kokemuksia, joitten kohdalla olettaa, ettei koskaan ikinä voi antaa anteeksi. Sitten huomaa, ettei ole ajatellut koko asiaa pitkiin aikoihin. Se ikävä tunne on vain hävinnyt, kuin salaa hiipinyt pois. Mutta silti näitä ihmisiä ei tarvitse ottaa enää mukaan omaan elämäänsä. Asia on käsitelty minussa, tiedä sitten heissä? Mutta se ei ole enää minun asiani hoitaa pois päiväjärjestyksestä. Ei ole. Olen vastuussa itsestäni. Voin muuttaa vain itseäni, en muita.
Ollaan erään ystävän kanssa pohdittu rehellisyyttä. Miksi niin usein ihmiset puhuvat asioitten vierestä, vaikka siinä keskellä olisi itse kivi joka hiertää? On helpompi väistää ja jopa valehdella itselleen, että kaikki on ihan ok. Vaikka otsassa on iso huutomerkki, joka kertoo aivan jotain muuta. Uskokaa vain, rehellisyys maksaa vaivan. Kannattaa yrittää käydä käsiksi siihen ikävimpään asiaan, jonka läpikäyminen voi todellakin muuttaa elämää paremmaksi. Ei ole pakko olla siellä missä ei viihdy. Ei ole pakko tehdä sitä mitä sydämessään ei halua. Mutta askel kerrallaan ja jokaisella meistä on ne ikiomat mokkasiinit, jotka ei muille sovi. Ja ymmärrys tuotakin kohtaan, ettei jokainen ole valmis juuri nyt, ehkä ei koskaan. Asiat vain ovat niin kipeitä.
https://www.youtube.com/watch?v=emTCc4BkJOM
Ehkä olen sen jo kirjoittanutkin, mutta en muista. Ja sitä vaan pitää joskus kirjoittaa ja kertoa samat asiat uudestaan ja uudestaan, ehkä monelta kantilta katsottuna, jotta asia tulee käsiteltyä. Sitten sen voi unohtaa omasta painolastistaan pois.
Niin kauan kuin jotain samaa asiaa kertoo ja pohtii, niin kauan asia on taakka. Käsittelemätön kappale elämää. Ja jotkut asiat eivät vain ole koskaan valmiita pistettäväksi ö-mappiin. Ei voi aina unohtaa, mutta voi antaa enemmän anteeksi kuin eilen? Kerta kerralta on enemmän armoa ja ymmärrystä kokemaansa kohtaan. Sitä tämä elämä on.
On ihmisiä ja kokemuksia, joitten kohdalla olettaa, ettei koskaan ikinä voi antaa anteeksi. Sitten huomaa, ettei ole ajatellut koko asiaa pitkiin aikoihin. Se ikävä tunne on vain hävinnyt, kuin salaa hiipinyt pois. Mutta silti näitä ihmisiä ei tarvitse ottaa enää mukaan omaan elämäänsä. Asia on käsitelty minussa, tiedä sitten heissä? Mutta se ei ole enää minun asiani hoitaa pois päiväjärjestyksestä. Ei ole. Olen vastuussa itsestäni. Voin muuttaa vain itseäni, en muita.
Ollaan erään ystävän kanssa pohdittu rehellisyyttä. Miksi niin usein ihmiset puhuvat asioitten vierestä, vaikka siinä keskellä olisi itse kivi joka hiertää? On helpompi väistää ja jopa valehdella itselleen, että kaikki on ihan ok. Vaikka otsassa on iso huutomerkki, joka kertoo aivan jotain muuta. Uskokaa vain, rehellisyys maksaa vaivan. Kannattaa yrittää käydä käsiksi siihen ikävimpään asiaan, jonka läpikäyminen voi todellakin muuttaa elämää paremmaksi. Ei ole pakko olla siellä missä ei viihdy. Ei ole pakko tehdä sitä mitä sydämessään ei halua. Mutta askel kerrallaan ja jokaisella meistä on ne ikiomat mokkasiinit, jotka ei muille sovi. Ja ymmärrys tuotakin kohtaan, ettei jokainen ole valmis juuri nyt, ehkä ei koskaan. Asiat vain ovat niin kipeitä.
https://www.youtube.com/watch?v=emTCc4BkJOM
maanantai 10. lokakuuta 2016
Wayward Son
Itsepäinen lapseni.
Tietysti sitä tulee mietittyä, teinkö jotain väärin. Jätinkö tekemättä jotain väärässä paikassa väärässä hetkessä? Olisiko se muuttanut yhtään mitään, vai olisitko lähtenyt itsepäisesti vieläkin kauemmas ja pitemmälle, syvemmälle ja hukkaan.
Ei näihin kysymyksiin ole vastauksia. Ja jos joku vastaa, niin se on aina sellainen, ettei kohtaloa voi muuttaa. Ei toisen ihmisen elämää voi muokata. Ja silti se pieni ääni takaraivossa joskus kysyy, mutta jos olisin tehnyt silloin niin? Jos olisin vaatinut ja asettanut sinut toiseen paikkaan. Olisiko asiat nyt toisin vai hyvin vai huonommin. En voi tietää ja siinä läsnäolevan hetken viisaudessa jokainen tekee ratkaisunsa kaikissa asioissa. Ei tulevaisuuteen voi sinänsä nähdä. Ei voi väkipakolla estää sielun tehtäviä toteutumasta.
Tässä hetkessä juuri nyt on löydettävä itsessään jokin kompromissi, jokin hyväksyttävä armon laki. Jokainen tekee parhaansa. Niin teit sinäkin.
Ja usein olen keväisen kuolemasi jälkeen kiittänyt, ettei sinun tarvitse enää kokea tämän päivän kiristyvää politikointia, kun sinunlaisiltasi viedään vähän vieläkin vähemmäksi. Poljetaan lisää jo poljettua. Kiristetään jo äärimmilleen kiristettyä. Mietin miten moneen itsetuhoiseen tekoon tämä johtaakaan. Mutta ne, joilla on se raha ja päätösvalta, eivät näe nenäänsä pitemmälle. Miksi he eivät vain Katso pitemmälle???
Mutta kuoleman rajaa ei voi muuttaa. Sille hetkelle ei voi kapinoida.
Kiitos Ystäväni tästä seuraavasta musiikista. Se aukaisi minua näkemään asioita lempeämmin ja armollisemmin. Itsepäinen lapseni, sinä olit juuri sellainen.
https://www.youtube.com/watch?v=orqnZBYEn38&feature=share
Tietysti sitä tulee mietittyä, teinkö jotain väärin. Jätinkö tekemättä jotain väärässä paikassa väärässä hetkessä? Olisiko se muuttanut yhtään mitään, vai olisitko lähtenyt itsepäisesti vieläkin kauemmas ja pitemmälle, syvemmälle ja hukkaan.
Ei näihin kysymyksiin ole vastauksia. Ja jos joku vastaa, niin se on aina sellainen, ettei kohtaloa voi muuttaa. Ei toisen ihmisen elämää voi muokata. Ja silti se pieni ääni takaraivossa joskus kysyy, mutta jos olisin tehnyt silloin niin? Jos olisin vaatinut ja asettanut sinut toiseen paikkaan. Olisiko asiat nyt toisin vai hyvin vai huonommin. En voi tietää ja siinä läsnäolevan hetken viisaudessa jokainen tekee ratkaisunsa kaikissa asioissa. Ei tulevaisuuteen voi sinänsä nähdä. Ei voi väkipakolla estää sielun tehtäviä toteutumasta.
Tässä hetkessä juuri nyt on löydettävä itsessään jokin kompromissi, jokin hyväksyttävä armon laki. Jokainen tekee parhaansa. Niin teit sinäkin.
Ja usein olen keväisen kuolemasi jälkeen kiittänyt, ettei sinun tarvitse enää kokea tämän päivän kiristyvää politikointia, kun sinunlaisiltasi viedään vähän vieläkin vähemmäksi. Poljetaan lisää jo poljettua. Kiristetään jo äärimmilleen kiristettyä. Mietin miten moneen itsetuhoiseen tekoon tämä johtaakaan. Mutta ne, joilla on se raha ja päätösvalta, eivät näe nenäänsä pitemmälle. Miksi he eivät vain Katso pitemmälle???
Mutta kuoleman rajaa ei voi muuttaa. Sille hetkelle ei voi kapinoida.
Kiitos Ystäväni tästä seuraavasta musiikista. Se aukaisi minua näkemään asioita lempeämmin ja armollisemmin. Itsepäinen lapseni, sinä olit juuri sellainen.
https://www.youtube.com/watch?v=orqnZBYEn38&feature=share
lauantai 8. lokakuuta 2016
Parantava itku
http://www.traumaterapiakeskus.com/7
tuolta sivulta poimittua:
tuolta sivulta poimittua:
- Älä kätke tunteitasi - sure avoimesti - itkeminen helpottaa: voimakkaat tunnekokemukset voivat auttaa uuden tasapainon löytymisessä
- Älä eristäydy - perheen ja ystävien tuki on tärkeä
- Etsi joku, jolle voit puhua tapahtuneesta yhä uudestaan ja uudestaan
- Kirjoita tapahtuneesta esim. päiväkirjaa, kirje tai raportti
- Ota selvää faktoista saadaksesi "järjen" otetta tapahtumaan
- Anna itsellesi aikaa selviytymiseen
- Noudata omia jokapäiväisiä tottumuksiasi ja rutiinejasi niin paljon kuin mahdollista
- Jatka työtäsi kohtuullisesti
- Lepää, rentoudu ja jatka harrastuksiasi
- Käytä rentoutumismenetelmiä
- Seuraa kahvin, sokerin ja nikotiinin käyttöäsi. Pidä niiden käyttö vähäisenä ehkäistäksesi hermostosi ylivireyttä.
- Vältä alkoholin käyttöä jännityksen lieventämiseen, sillä se haittaa normaalia paranemista
- Polta stressihormoneja mieluisalla liikunnalla
- Osallistu tukiryhmään
- Muista, että pohjimmiltasi olet sama ihminen, joka olit ennen tapahtumaa
- Säilytä toivo
VOIMAVARAISTAVA JÄLKIPUINTI
Jos olet kohdannut onnettomuuden, läheisen äkillisen menetyksen tai muun traumaattisen tilanteen, voit auttaa itseäsi jäsentämään tapahtumaa sekä selviytymistäsi vastaamalla seuraaviin kysymyksiin ja kirjoittamalla vastaukset paperille:
|
Parantava kirjoittaminen
Kirjoittamisohjeet:
Kirjoita 20 minuuttia keskeytyksettä koko ajan. Pane esimerkiksi herätyskello hälyttämään 20 minuutin kuluttua kirjoittamisen aloittamisesta. Kirjoita itseäsi varten, ei jollekin toiselle luettavaksi. Jos sinulta loppuu sanottava, toista se mitä juuri olit kirjoittanut. Kirjoittaessasi älä ole huolissasi kieliopista, oikeinkirjoituksesta tai lauserakenteesta. Keskity vain kirjoittamiseen. Kirjoittamisen jälkeen olo voi tuntua surulliselta tai masentuneelta jonkin aikaa. Jos niin käy, se on täysin normaalia. Useimmilla olo paranee noin tunnissa.
Kirjoita seuraavien neljän päivän aikana koko elämäsi traumaattisimmasta kokemuksesta. Kirjoittaessasi vapauta ja tutki kaikista syvimmät tunteesi ja ajatuksesi. Voit kirjoittaa samasta kokemuksesta kaikkina neljänä päivänä tai eri kokemuksista kunakin päivänä. Traumaattisen kokemuksen lisäksi voit myös kirjoittaa suurista konflikteista tai ongelmista, joita olet kokenut tai koet juuri nyt. Mistä kirjoitatkin, on tärkeää, että sukellat syvimpiin tunteisiisi ja ajatuksiisi. Toivottavasti voit kirjoittaa myös merkittävistä kokemuksista ja konflikteista, joista et ole voinut juuri puhua muiden kanssa. Muista, että sinulla on neljä päivää aikaa kirjoittaa. Voit yhdistää henkilökohtaiset kokemuksesi muihin elämänalueisiisi. Miten kokemus liittyy lapsuuteesi, vanhempiisi, ihmisiin, joita rakastat tai kuka sinä haluat olla. Jälleen kerran, kirjoittaessasi, tutki syvimpiä tunteitasi ja ajatuksiasi.
___ ___ ___ ___ ___ ___ ___
Tuo kaikki on siis kopsattu linkin sivustolta ja sieltä löytyy paljon muutakin tärkeää ja tarpeellista tietoa. Otin tähän sen osion, joka itseäni juuri nyt koskettaa.
Juuri tuon edellisen vuoksi olen aina kirjoittanut. Puhkonut omat ajatukseni kokonaan ja täysin. Vaikka päiväkirjat ja muut on jo poltettu ja poistettu, monet blogit hylätty ja vedetty roskakoriin, niin se työ ei ole ollut turhaa lainkaan. Se työn osuus on minussa tallessa aina ja ikuisesti. Oppina ja muistikuvina, oivalluksina.
Ei se vie surua pois, ei vähennä merkitystä. Mutta mielestäni asiat pitää kohdata raakileina ja suoraan, niin suoraan kuin kukin pystyy sen tekemään. Muuten ne asiat ovat aina selän takana kuin näkymätön varjo ja taakka, jota kannat. Reppu, jota et enää huomaa, mutta se painaa aina vain enemmän ja enemmän. Se pitää välillä ottaa pois selästä ja tyhjentää betonimurikoista. Usein se vaatii yksinäisyyttä, hetkiä jolloin saa olla vapaa tuntemaan, ilman että kukaan kyseenalaistaa itkuasi, ikävääsi, suruasi, kaipuutasi, raakaa sisäistä ääntäsi purkautumasta ilmoille.
Yksin on hyvä olla. Olla kasvokkain itsensä kanssa.
Sitten jaksaa taas olla enemmän myös se ekstrovertti, vaikka olenkin introvertti.
lauantai 1. lokakuuta 2016
Ihminen on hauras
Ja toisaalta se sama hauraus voi rakentua uudestaan kauniiksi vaikka onkin palasina:
Terveisin vuolasvirtainen karjalaisperinteitä jatkava itkueukko.
Parantava itku.
Millaista se on??? hmm..
tiistai 27. syyskuuta 2016
Valona maailmassa
Sitähän se edelleen on; todellisuuteni ja tehtäväni.
Ei se työ jätä koskaan, aiheita ja kohteita tulee aina eteen.
Ei se työ jätä koskaan, aiheita ja kohteita tulee aina eteen.
Ja edellisestä bloggauksesta sen aiheen jo löytääkin.
Kun on ikäänkuin pimeyden ja katkeruuden keskelle asettunut. Ollaan jopa mäen päällä ikäänkuin kaikkea täältä korkealta tarkastellen, niin samalla koen olevani kuin parhaalla majakan paikalla.
En toki fyysistä majakkaa rakenna, vaikka sellaisen pienen voisinkin tehdä. Mutta henkisesti on vähän pakko olla se valontuoja, mielenhelpottaja, avaava tekijä, rakkaudellisesti kaikkeen suhtautuva muutoksen alkuunlaittaja.
Kunhan tästä saa itsensä asetettua aloilleen oikein kunnolla, niin se työ todellakin alkaa.
En voi ketään yksilöllisesti hoitaa ja energiaa lähetellä. Mutta voin pyytää valoa ja hengen työntekijöitä olemaan korjaava väline näitten kaikkien tonttien välillä. Ettei se vanha iänikuinen kauna saisi enää uutta jalansijaa.
On aina helpompaa olla porukan myötäinen, samanmielinen, mutta siinä samalla sitä asettuu vain samaksi kuin muut. Asettuu toisia vastaan, jos se porukka on jo valmiiksi toisia vastaan. Ja kuulemma tänne porukoihin ei edes uusia oteta, koska se on jokin sisäänkirjoitettu periaate. Niin, olen muualta tullut, en sopiva.
Miten ihmeessä tämä maailma onkin joskus niin kovin kapea ja ahdas. Onko se sitten ihme, että me suhtaudumme muualta maailmasta tulleisiin niin kovin jyrkästi. Emme osaa suhtautua yksilöön yksilönä, vaan lajittelemme ihmiset niihin toisiin, joita ei hyväksytä. Ja kun täällä suhtaudutaan ihan omiinkin ihmisiin kuin syöpäläisiin.
Eikä tämä nyt ainoa kolkka Suomessa ole, jossa tätä samaa piirrettä esiintyy. Sen löytää ihan jo yhdestä kerrostalosta. On meillä tilaa, mutta me ahtaudumme yhteen epänormaalisti. Raha vie meitä ja me elämme sitten sen vietävänä. Haaveilemme koko ajan vapaudesta, emmekä saavuta sitä edes järven rannalla. Työllä ja tuskalla meidän pitää haaveemme saavuttaa.
Mitä jos olisimme itsessämme vapaat?
Miten sen voisi toteuttaa.
Mitenhän tuossa käynee, kun valo kolahtaa muihin. Ensin sirpaloidutaan? Sitten riidellään ja tapellaan, setvitään asioita. Sitten vaihdetaan uudet polttimot ja ehkäpä kaikki saavat valonsa takaisin. Vapautensa takaisin?
Tiedän sen, ettei valo tee ensin mitään hyvältä näyttävää. Jonkun pitää romahtaa, jonkun pitää suuttua, jonkun pitää saada purkaa paha mielensä. Se pitää oppia purkamaan, se katkeruus, se viha. Vasta sitten on tilaa valolle ja vapaudelle ajatella niinkuin itse ajattelee. Elää niinkuin itse haluaa. Ja nimenomaan vielä niin, ettei ketään haittaa jos naapuri onkin erilainen persoona. Jokaisella on oikeus vapauteen niissä rajoissa, ettei toisia vahingoita.
Asia on sinänsä yksinkertainen, mutta niin vaativa ja joskus hyvin pitkä tie. Elämänmittainen.
Kun majakaksi on lupautunut, niin tiedostaa nämä kaikki asiat. Tiedostaa, että hyökkäyksiä voi tulla ilmatietä kuin salaa kimppuun. Mutta majakka on vahvaksi jalostunut. Se on jo kokenut hyökkäyksiä, ehkä vähän sortunutkin joltain kantilta. Vaan majakka on jälleen rakennettu ja kunnostettu niin lujaksi, ettei pienet tuulet eikä suuremmatkaan sitä vahingoita. Kyllä se ihmisiän kestää.
Tuli, joka ravitsee Maata.
Maa, joka kypsyttää Metallia.
Metalli, joka antaa kulkutiet Vedelle.
Vesi, joka kastelee Puun juuret.
Puu, joka antaa Tulelle alkuvoiman.
Siinä on koko elämän kiertokulku.
Olen Tuli ja paljon muuta.
Voi mietteitä ja unohdusta
Tiedä sitten onko laho pää vai liikaa asioita vaan. Sitä saa jonkun aavistuksen ja oivalluksen päästä kiinni. Ja sitten kun se pitäisi laittaa sanajonoksi, niin ei tule mitään. Unohdin jo, mikä se punainen lanka olikaan. Ei ihan harvinaista nykyään. Ja onkohan se sitten niin tärkeää oivalluksia metsästää vai elää vaan tässä näin. Kumpikin lienee tärkeää.
No, sain tarpeekseni elämisestä tässä näin, kun kuorrutin kenkäni kissanjätöksillä pihaa haravoidessa. Olis ne kumpparit olleet helpompi putsata kuin lenkkarit. No, jätin ne ulos haisemaan itsekseen. Mitta vaan tuli sellaisesta asiasta täyteen. Mutta onpahan nyt taas uusi lehtiläjä tuossa ikkunan alla. Ja lisää tippuu koko ajan ja vielä pitkään. Helpompi olis ajaa koneella mureniksi ja jättää siihen vaan taisi se ainoa toimiva konekin hajota. Katsotaan asiaa uudestaan ensi vuonna.
Ja mitäpä se mahtoi olla se viisas oivallus. Yleensä ne kai viisaita on. Tai ainakin se oli jokin miete sinne päin. Asia, jota aukaista enemmän.
Pinnalla on ollut se, miten ihmiset eivät sano asioita suoraan, vaan puhutaan selän takana pahaa. Pistetään jokin juorumylly liikkeelle, mutta kohde ei tiedä miksi ja kuka. Ja juoruthan tietää, jokainen lisää matkalla jonkin uuden epäilyn lisäksi ja siinäpä se soppa onkin sitten valmiina. Tuloksena paha mieli ja toraisa kanssakäyminen tai ei ollenkaan kanssakäymistä.
Sellaisen kulttuurin keskelle taidan olla muuttanut. Mutta onnellinen olen tässä paikassa, vaikka ne omat juureni ovat jossain aivan muualla. Vaan ihminen voi juurtua moneen kertaan, kunhan jaksaa olla välittämättä ympäristön mahdollisesta känkkäränkkäilystä. Jos heillä on negatiivinen fiilis kaikkea kohtaan, niin luultavasti se kohdistuu jossain kohdin meihinkin. Mutta perhana, sen ei pidä antaa vaikuttaa. Tarttee vaan kulkea omia polkujaan vakaasti ja sitkeästi ja vaikka siellä umpihangessa. Hakaneula pitää häntää pystyssä, jos ei muuten pysy.
Ja sitten tulee runo:
Ei tietä
tarvitse valita,
vaan mihin
metsään
polku tallata.
Tommy Tabermann
Ja sen metsän olen valinnut ja polkuni sinne teen. Juuri niinkuin itse haluan. Ihan kirjaimellisesti. Tuota tietä pitkin se matka ei kulje, vaan tuohon metsään se askel vie.
Eikä tuokaan ajatus ollut se asia, mistä halusin kirjoittaa. Vaan se tulee jossain vaiheessa uudestaan mieleen.
No, sain tarpeekseni elämisestä tässä näin, kun kuorrutin kenkäni kissanjätöksillä pihaa haravoidessa. Olis ne kumpparit olleet helpompi putsata kuin lenkkarit. No, jätin ne ulos haisemaan itsekseen. Mitta vaan tuli sellaisesta asiasta täyteen. Mutta onpahan nyt taas uusi lehtiläjä tuossa ikkunan alla. Ja lisää tippuu koko ajan ja vielä pitkään. Helpompi olis ajaa koneella mureniksi ja jättää siihen vaan taisi se ainoa toimiva konekin hajota. Katsotaan asiaa uudestaan ensi vuonna.
Ja mitäpä se mahtoi olla se viisas oivallus. Yleensä ne kai viisaita on. Tai ainakin se oli jokin miete sinne päin. Asia, jota aukaista enemmän.
Pinnalla on ollut se, miten ihmiset eivät sano asioita suoraan, vaan puhutaan selän takana pahaa. Pistetään jokin juorumylly liikkeelle, mutta kohde ei tiedä miksi ja kuka. Ja juoruthan tietää, jokainen lisää matkalla jonkin uuden epäilyn lisäksi ja siinäpä se soppa onkin sitten valmiina. Tuloksena paha mieli ja toraisa kanssakäyminen tai ei ollenkaan kanssakäymistä.
Sellaisen kulttuurin keskelle taidan olla muuttanut. Mutta onnellinen olen tässä paikassa, vaikka ne omat juureni ovat jossain aivan muualla. Vaan ihminen voi juurtua moneen kertaan, kunhan jaksaa olla välittämättä ympäristön mahdollisesta känkkäränkkäilystä. Jos heillä on negatiivinen fiilis kaikkea kohtaan, niin luultavasti se kohdistuu jossain kohdin meihinkin. Mutta perhana, sen ei pidä antaa vaikuttaa. Tarttee vaan kulkea omia polkujaan vakaasti ja sitkeästi ja vaikka siellä umpihangessa. Hakaneula pitää häntää pystyssä, jos ei muuten pysy.
Ja sitten tulee runo:
Ei tietä
tarvitse valita,
vaan mihin
metsään
polku tallata.
Tommy Tabermann
Ja sen metsän olen valinnut ja polkuni sinne teen. Juuri niinkuin itse haluan. Ihan kirjaimellisesti. Tuota tietä pitkin se matka ei kulje, vaan tuohon metsään se askel vie.
Eikä tuokaan ajatus ollut se asia, mistä halusin kirjoittaa. Vaan se tulee jossain vaiheessa uudestaan mieleen.
perjantai 16. syyskuuta 2016
Itkuvirsi
http://minaolenlehti.fi/itkuvirren-pyha-tehtava/
Kun ensimmäisen kerran istuin ikonin edessä ja tiesin poikani kuolleen, otin huivini ja keinutin itseäni siinä eestaas. Surin ja kyyneleet valuivat vuolaina. Jos olisin tiennyt olevani yksin, olisin parkunut ääneen, antanut palaa. Itkeminen ei ole meille normaalia, ihan sydämen pohjasta itkeminen, sellainen kuin tuossa linkissä kerrotaan.
Mutta se hetki tuli jostain sisäisestä tiedosta ja tunsin kuin kuuluvani johonkin karjalaiseen jatkumoon. Itkuperinteen keskelle joutuneeksi vastoin tahtoani.
Kun ensimmäisen kerran istuin ikonin edessä ja tiesin poikani kuolleen, otin huivini ja keinutin itseäni siinä eestaas. Surin ja kyyneleet valuivat vuolaina. Jos olisin tiennyt olevani yksin, olisin parkunut ääneen, antanut palaa. Itkeminen ei ole meille normaalia, ihan sydämen pohjasta itkeminen, sellainen kuin tuossa linkissä kerrotaan.
Mutta se hetki tuli jostain sisäisestä tiedosta ja tunsin kuin kuuluvani johonkin karjalaiseen jatkumoon. Itkuperinteen keskelle joutuneeksi vastoin tahtoani.
Tulee mieleen portugalilainen Fado, jossa tunteet todella tulevat esiin. Sielulla ja sydämellä esitetyt laulut.
Ihminen on vahva ja haavoittuva suurten tunnemyrskyjen keskellä. Miten voikin olla niin.
perjantai 19. elokuuta 2016
Sammakko nimeltään Valdemar
Pari yötä sitten hän tuli uneen mukaan.
Sammakko nimeltään Valdemar. Hän on islantilainen sammakko.
Sen tiedän siksi, että unessa piti sivellä itsensä valkoisella vulkaanisella savella ennen suihkuun menoa.
Jostain syystä Islanti pyörii unissani tiiviisti mukana. Jos en jo ole siellä, niin lähden sinne matkaamaan. En koskaan lentokoneella tai edes laivalla, vaan autolla :) Jotenkin aina pääsen pitempää kiertotietä autolla sinne. Olen jossain kaupungissa, jossa on vanhoja valkoisia taloja. Kyllä ne ovat puutalojakin. Kadut ovat pieniä ja kapeita. Tietyssä kulmassa on aina jokin pieni ruokakauppa. Pienellä aukiolla on kioski.
Kerran olen kiivennyt siellä korkeaan, korkeaan torniin. Siis todella korkeaan majakkaan, jonne ei päässyt portaita, vaan piti turvautua köydellä kiipeämiseen tai katolla taiteiluun. Siellä huipulla oli kahvila.
Sammakko nimeltään Valdemar. Hän on islantilainen sammakko.
Sen tiedän siksi, että unessa piti sivellä itsensä valkoisella vulkaanisella savella ennen suihkuun menoa.
Jostain syystä Islanti pyörii unissani tiiviisti mukana. Jos en jo ole siellä, niin lähden sinne matkaamaan. En koskaan lentokoneella tai edes laivalla, vaan autolla :) Jotenkin aina pääsen pitempää kiertotietä autolla sinne. Olen jossain kaupungissa, jossa on vanhoja valkoisia taloja. Kyllä ne ovat puutalojakin. Kadut ovat pieniä ja kapeita. Tietyssä kulmassa on aina jokin pieni ruokakauppa. Pienellä aukiolla on kioski.
Kerran olen kiivennyt siellä korkeaan, korkeaan torniin. Siis todella korkeaan majakkaan, jonne ei päässyt portaita, vaan piti turvautua köydellä kiipeämiseen tai katolla taiteiluun. Siellä huipulla oli kahvila.
Voisiko tämä kiinalainen onnea ja menestystä tuova
sammakko olla Valdemar?
Viime yönä näin jälleen unta Islannista. Tällä kerralla laskin mäkisuksilla mäkeä, ihan hyppyristä koitin laskea. Ja suksien jalkaan laittamiseen menikin aikaa. Kuulin siinä samalla, että kohta Islannin mäkihyppykausi alkaa olla ohi, sillä seuraavaksi tuleekin tulvakausi.
Näin siellä kaupungilla myös tuttujani, joita vain ohimennen moikkasin, koska minähän olin jo tottunut matkustamaan Islantiin itsekseni. Ei ollut matkaseuraa. Olihan tämä jo ties kuinka mones matka tähän satujen maahan. Tunsin kaupungin keskustan kuin omat taskuni. Se sama pieni ruokakauppa valkoisessa talossa. Jonkinlainen pieni keskustori, jossa info-keskus, kuin pieni puhelinkioski.
Hänkin voi olla Valdemar
Mutta nyt pitää mennä nukkumaan. Aamulla tavallista aikaisempi herätys. Saamme hiukan remonttitarpeita taloamme varten. Ja se ilahduttaa kovasti. Ylimääräistä rahaa ei juurikaan ole, enkä ole halukas myöskään myymään omaisuuttamme, vanhoja löytämiämme esineitä. Haluan kunnioittaa talomme menneisyyttä säilyttämällä osan historiaa.
Ja hoen kuin rukousta: Kaikki järjestyy parhain päin.
Ja niin on tapahtunutkin, vaikka välillä meinaa tulla epäusko, mutta samalla sekunnilla vaihdan sen luottamuksen tunteeseen. Sillä ei täällä kukaan yksin tallo. On tärkeää omata hitunen uskoa kaiken hyvyyteen ja tarkoitukseen. Sillä lailla elämästä tulee helpompaa.
Hyvää Yötä <3
keskiviikko 6. heinäkuuta 2016
Muutosten vyöry
Hyvä muutos tällä hetkellä, vaan miten jaksan sen kaiken vetää läpi. Sisulla vissiin, tulta päin. On sitä ennenkin muutettu, tosissaan muutettu. On ollut sellainen klo 7 ylös pomppaava robotti, joka valahti sänkyyn klo 23 ja aamulla sama toistuu.. kestäen kuukauden. Nyt en vaan saa itseeni vetoa. Mutta ei se tarkoita sitä etten mitään olisi tehnyt.
Byrokratiat hoidettu, ihan kaikki, luulen. Ne kaikki loput kirjat melkein pakattu, valmiiksi kannettaviksi toiseen paikkaan. Vaatteilla sama homma. Vaan vielä on rojua ja kaikkea mahdollista, minne se laitetaan? On ylimääräistä pöytää ja sohvaa. Ja ne tarpeellisetkin tuntuu nyt ylimääräisiltä. On tauluja, on muistoja. Kaikkea pitäisi ja kohta huomaan jälleen unohtavani kaikkea tärkeää. Pää ei jaksa kantaa kaikkea tietoa mukanaan.
Toissapäivänä, eilen tuli 3kk kuolemasta. En laske enää päiviä, viikkoja, lasken kuukausia. Enkä tiedä kumpi päivä on se oikea päivä surra. Omituista ajattelua. Se ei ole päivämäärästä kiinni, vaan ajatuksistani, ikävästäni. Vuorossa on vaihe; miksi elämä menee näin. Löysin vauvakirjan, enkä voinut katsoa sitä. Valokuvat ovat läjänä laatikoissa, en jaksa käydä niitä läpi nyt. Paljon olisi varmasti turhia kuvia kukkasista tai puista.. senkun heittäisi pois. Mutta en jaksa katsoa sinun kasvojasi ja muistella.
Nyt on helpompi vain karsia tyhjänpäiväisiä lehtiä tai pelata ajankulukseen pelejä, joista ei seuraa yhtään mitään. Ehkä tyhjä pää.
http://hidastaelamaa.fi/2015/02/11-asiaa-joita-sinun-ei-tarvitse-tehda/?ref=rns_fb_share
Byrokratiat hoidettu, ihan kaikki, luulen. Ne kaikki loput kirjat melkein pakattu, valmiiksi kannettaviksi toiseen paikkaan. Vaatteilla sama homma. Vaan vielä on rojua ja kaikkea mahdollista, minne se laitetaan? On ylimääräistä pöytää ja sohvaa. Ja ne tarpeellisetkin tuntuu nyt ylimääräisiltä. On tauluja, on muistoja. Kaikkea pitäisi ja kohta huomaan jälleen unohtavani kaikkea tärkeää. Pää ei jaksa kantaa kaikkea tietoa mukanaan.
Toissapäivänä, eilen tuli 3kk kuolemasta. En laske enää päiviä, viikkoja, lasken kuukausia. Enkä tiedä kumpi päivä on se oikea päivä surra. Omituista ajattelua. Se ei ole päivämäärästä kiinni, vaan ajatuksistani, ikävästäni. Vuorossa on vaihe; miksi elämä menee näin. Löysin vauvakirjan, enkä voinut katsoa sitä. Valokuvat ovat läjänä laatikoissa, en jaksa käydä niitä läpi nyt. Paljon olisi varmasti turhia kuvia kukkasista tai puista.. senkun heittäisi pois. Mutta en jaksa katsoa sinun kasvojasi ja muistella.
Nyt on helpompi vain karsia tyhjänpäiväisiä lehtiä tai pelata ajankulukseen pelejä, joista ei seuraa yhtään mitään. Ehkä tyhjä pää.
http://hidastaelamaa.fi/2015/02/11-asiaa-joita-sinun-ei-tarvitse-tehda/?ref=rns_fb_share
- Sinun ei tarvitse perustella elämäntilannettasi.
- Sinun ei tarvitse perustella prioriteettejasi.
- Sinun ei tarvitse pyytää anteeksi, ellet ole pahoillasi.
- Sinun ei tarvitse perustella, miksi haluat olla yksin.
- Sinun ei tarvitse olla samaa mieltä muiden henkilökohtaisista näkemyksistä.
- Sinun ei tarvitse sanoa kyllä.
- Sinun ei tarvitse perustella ulkonäköäsi.
- Sinun ei tarvitse perustella ruokavaliotasi.
- Sinun ei tarvitse perustella uraasi tai vapaa-aikaasi koskevia valintoja.
- Sinun ei tarvitse perustella uskontoasi tai poliittista kantaasi.
- Sinun ei tarvitse perustella parisuhteesi tilannetta.
Näinhän se on, eikä muuksi muutu. Mutta mieli kaipaa vähän selontekoa oma itsensä vuoksi.
perjantai 1. heinäkuuta 2016
Mietintämyssy
Edelleen mietin tuota edellistä asiaa.
Kun sanotaan kuin varoittaen, että kun heräät, niin putoat.
Ihan sama juttu, kun odotat ensimmäistä lastasi ja ihmisillä on enemmän tietoa josta he eivät kerro. Ikäänkuin olisi jokin julkinen salaisuus, jonka aavistat olevan, mutta kukaan ei paljasta asiaa.
Sellainen inside-juttu, sisäpiirin juttu, tieto jota ei tiedä ennenkuin se iskee päin näköä.
Mutta mietin, meneekö asiat muka kaikilla niinkuin automaattisesti huonosti. Että totuus lyökin molemmille poskille ja vielä kerran kirveellä niskaan???
Olen nähnyt sisäisillä silmilläni poikani istuvan vastapäätä, tuossa tuolissa tuossa tai tässä tuolissa kun istun tuossa toisessa. Ensin kerroin hänelle suruni ja itkin. Annoin hänelle vapauden lähteä eteenpäin, sillä suruni ei saa estää hänen sieluaan etenemästä.
Viimeksi näin hänet kissansa kanssa. Hän katsahti minuun ja lähti rinta rinnan kissan kanssa poispäin. Sinne vapauteen, jossa ei ole kipuja eikä esteitä. Pyysinhän häntä noutamaan kissansa, jonka aika oli tullut päätepisteeseensä. Tiesin sen tapahtuvankin, sillä merkit olivat olemassa. Ihminen ei vain halua nähdä kaikkea, vaikka sisäinen tieto kertoo totuuden. On jäähyväisten aika.
Olin nähnyt näyssäni 2 mustaa autoa, ruumisautoa? Tulevan kotini edessä. Ja niin tapahtui 2 kuolemaa ja poistumista, joita en olisi tahtonut tapahtuvan. Mutta minulle näytettiin aikataulu, vaikka en silloinkaan halunnut nähdä totuutta. Yritin vääntää autoja valkoisiksi, ne vain olivat mustia.
Sitä vain tahtoo olla sokea ja piiloutua hiekkaan kuin strutsi.
Edelleenkään en ole surun murtama jokaisena päivänä. Sitä tapahtuu, mutta se vaatii jonkin kipeän pisteen kohtaamisen. Ja silloin on tarkoitus surra ja antaa kyynelten valua. Ei joka päivä, ei joka hetki. Olen ihan arjessani kiinni. Otsassani ei enää ole kylttiä, joka kertoo menetyksestäni.
Kun sanotaan kuin varoittaen, että kun heräät, niin putoat.
Ihan sama juttu, kun odotat ensimmäistä lastasi ja ihmisillä on enemmän tietoa josta he eivät kerro. Ikäänkuin olisi jokin julkinen salaisuus, jonka aavistat olevan, mutta kukaan ei paljasta asiaa.
Sellainen inside-juttu, sisäpiirin juttu, tieto jota ei tiedä ennenkuin se iskee päin näköä.
Mutta mietin, meneekö asiat muka kaikilla niinkuin automaattisesti huonosti. Että totuus lyökin molemmille poskille ja vielä kerran kirveellä niskaan???
Olen nähnyt sisäisillä silmilläni poikani istuvan vastapäätä, tuossa tuolissa tuossa tai tässä tuolissa kun istun tuossa toisessa. Ensin kerroin hänelle suruni ja itkin. Annoin hänelle vapauden lähteä eteenpäin, sillä suruni ei saa estää hänen sieluaan etenemästä.
Viimeksi näin hänet kissansa kanssa. Hän katsahti minuun ja lähti rinta rinnan kissan kanssa poispäin. Sinne vapauteen, jossa ei ole kipuja eikä esteitä. Pyysinhän häntä noutamaan kissansa, jonka aika oli tullut päätepisteeseensä. Tiesin sen tapahtuvankin, sillä merkit olivat olemassa. Ihminen ei vain halua nähdä kaikkea, vaikka sisäinen tieto kertoo totuuden. On jäähyväisten aika.
Olin nähnyt näyssäni 2 mustaa autoa, ruumisautoa? Tulevan kotini edessä. Ja niin tapahtui 2 kuolemaa ja poistumista, joita en olisi tahtonut tapahtuvan. Mutta minulle näytettiin aikataulu, vaikka en silloinkaan halunnut nähdä totuutta. Yritin vääntää autoja valkoisiksi, ne vain olivat mustia.
Sitä vain tahtoo olla sokea ja piiloutua hiekkaan kuin strutsi.
Edelleenkään en ole surun murtama jokaisena päivänä. Sitä tapahtuu, mutta se vaatii jonkin kipeän pisteen kohtaamisen. Ja silloin on tarkoitus surra ja antaa kyynelten valua. Ei joka päivä, ei joka hetki. Olen ihan arjessani kiinni. Otsassani ei enää ole kylttiä, joka kertoo menetyksestäni.
Elämä on kuin kirja,
et voi muuttaa sivuja, jotka on jo kirjoitettu,
mutta voit aloittaa
Uuden Luvun
sunnuntai 26. kesäkuuta 2016
Mitä sitten tapahtuu
kun "tunnelama" menee ohitse?
Kun monet kertoo, että sitten kun kolahtaa, niin sitten sattuu ja lujaa. Voihan se niinkin olla. Että ensin suojaa itseään ja sitten yhtäkkiä tajuaa jotain enemmän. Sen todellisuuden?
En tiedä olenko siinä lamassa vai selviydynkö vain?
Koska itseään ei voi paeta loputtomiin. Tunteita ei voi kätkeä syvyyksiinsä. Eikö minulla ole aikaa ja ymmärrystä surra nyt?
En tiedä, minä en tiedä mistään mitään. Ja etukäteen ei voi pelätä sellaista mistä ei mitään tiedä.
Tänään kävin sytyttämässä tuohuksia. Pakenin kohtaamisia ja kävin kohtaamassa itseni ja sen tunteeni. Itku tuli taas niin virtaavana, etten voinut kuin kävellä autooni. Ja mietin missä tässä maailmassa olisi paikkani, jossa saisin olla tällaisina hetkinä yksin. Ehkä sitä ei olekaan. Toisaalta sellainen on tulossa. Ja sieltä tulen löytämään paikkani, jossa saan olla rauhassa itseni kanssa. Vihdoinkin.
Se on se luonto, johon voi kätkeytyä omaan tilaansa.
Kun monet kertoo, että sitten kun kolahtaa, niin sitten sattuu ja lujaa. Voihan se niinkin olla. Että ensin suojaa itseään ja sitten yhtäkkiä tajuaa jotain enemmän. Sen todellisuuden?
En tiedä olenko siinä lamassa vai selviydynkö vain?
Koska itseään ei voi paeta loputtomiin. Tunteita ei voi kätkeä syvyyksiinsä. Eikö minulla ole aikaa ja ymmärrystä surra nyt?
En tiedä, minä en tiedä mistään mitään. Ja etukäteen ei voi pelätä sellaista mistä ei mitään tiedä.
Tänään kävin sytyttämässä tuohuksia. Pakenin kohtaamisia ja kävin kohtaamassa itseni ja sen tunteeni. Itku tuli taas niin virtaavana, etten voinut kuin kävellä autooni. Ja mietin missä tässä maailmassa olisi paikkani, jossa saisin olla tällaisina hetkinä yksin. Ehkä sitä ei olekaan. Toisaalta sellainen on tulossa. Ja sieltä tulen löytämään paikkani, jossa saan olla rauhassa itseni kanssa. Vihdoinkin.
Se on se luonto, johon voi kätkeytyä omaan tilaansa.
Auringonsäde puhutteli tänään
torstai 23. kesäkuuta 2016
Luopuminen
on rikkaus
Olen ollut kiintynyt, suorastaan rakastunut kirjoihini. Miten monta vuotta olenkaan kerännyt kirjoja. Olen ostanut uusia kirjoja, ahminut käsiini käytettyjä kirjoja. On "luen jonain päivänä"-kirjoja sekä "tätä joku vielä tarvitsee"-kirjoja, että myöskin "mielenkiintoinen aihe"-kirjoja. Ja ties mitä muita kategorioita.
Ja kaikki lienee saanut alkunsa tästä:
Olen ollut kiintynyt, suorastaan rakastunut kirjoihini. Miten monta vuotta olenkaan kerännyt kirjoja. Olen ostanut uusia kirjoja, ahminut käsiini käytettyjä kirjoja. On "luen jonain päivänä"-kirjoja sekä "tätä joku vielä tarvitsee"-kirjoja, että myöskin "mielenkiintoinen aihe"-kirjoja. Ja ties mitä muita kategorioita.
Ja kaikki lienee saanut alkunsa tästä:
Aleksandrian kirjasto
Ja ennenkaikkea tämän vuoksi:
Aleksandrian kirjasto palaa
Joten tuon oletetun entisen elämäni vaikutus on ollut pelastaa tietoa omiin hyllyihini jopa hallitsemattomasti. Mutta lukuintoa ei voi keneenkään tartuttaa. Sitä joko on tai sitä ei oikein ole. Vaikka olen koittanut kerätä valikoimiin kaikenlaista tietoa, niin silti netti on nykyään sellainen tietopankki, josta nykyihminen tietonsa lopulta hakee. Vaikka oikeaa kirjaa on mukavampi lukea kuin sähköistä ruutua. Muutos tapahtuu ja se on vain hyväksyttävä, vaikka aina on ollut heitä, jotka kampeavat muutosta vastaan. Ja onko tieto lopulta niin hirveän tärkeää säilyttää?
Eratosthenes
Aleksandrian kirjaston ylikirjastonhoitaja
ja paljon muuta
Tuo mies tuossa olisi asiasta aivan toista mieltä. Mutta jos olisi elänyt internetin maailmassa, olisi ehkä ollut vähemmän huolissaan tiedon häviämisestä kuin pieru saharaan tai paperi liekkeihin.
No, minä kuitenkin olen nyt pakannut jopa 15 kassillista kirjoja pois hyllyistäni ja vienyt ne todellakin kokonaan pois. Jokaisen kirjan kohdalla olen miettinyt nopeasti tarvitsenko tätä kirjaa vielä vai rajoitanko tuon kirjan elämää pitämällä sen tylsästi vain omassa hyllyssäni? Ja hyvin usein ja hyvin helposti vastaus on ollu: Kyllä. Sinun on aika päästä parempaan seuraan ja jatkaa elämääsi jonkun muun käsissä.
Ja miten helppoa se on ollutkaan. Kun viimein tajusin tämän elämän yhden lainalaisuuden; kun annat, saat. Kun luovut, niin tulet saamaan. Ja aloitin tämän luopumisen nimenomaan kirjoista, sillä en enää halua peittää seiniäkin kirjahyllyillä vaan ehkäpä haluan nähdä sen itsensä seinän ja taulujakin laitan harkiten. Osa varastossa, osa seinillä. Vaihdellen silloin tällöin. Kaiken ei tarvitse olla aina esillä ja saatavilla. Ja onhan olemassa tämä netin ihmemaailma; kaikki saavutettavissa. Tosin tiedon laatu voi olla kyseenalaista. Vaan onko se kirjallinen tieto sen kummempaa, kun lopulta asiaa ajattelee. Ihminen sen kaiken on kirjannut oman käsityksensä mukaan. Historian totuus on myös kovin epäselvä asia. Ihminen tahtoo jopa siinä asiassa taistella siitä, ken onkaan oikeimmassa.
torstai 16. kesäkuuta 2016
Minttua ja ruohosipulia
Siinä tuliaiseni tulevaan kotiimme. Olen säilyttänyt pääsiäisnarsisseja kuin jotain pyhäinjäännöksiä portaitten pielessä. Että sitten kun jos kun muutamme, niin sitten istutan ne juuri sinne minne minä tahdon. Ja seuraan kun narsissit nousevat joka kevät ylös iloisen keltaisina vastaanottamaan uutta valoisaa aikaa.
Ja sitä surua ja murhetta. Miten paljon voikaan surra ja miten paljon voikaan itkeä vuolaasti. Että tekisi mieli huutaa itku ulos ja keinuttaa itseään maailmantuskassa. Ja niin teenkin.
Voi mikä suru, kun eläin sairastuu. Emme välttämättä tiedä syytä, mutta emme tiedä parannuskeinoakaan. Ne kaikki ovat vain pitkittämistä. Ja näin ihminen päättää eläimen puolesta, että sinun elämäsi maan päällä on ohitse. Onneksi me saamme päättää edes sen. Vaikka emme itse saa päättää itsestämme laillisesti mitään. Vaikka olisimme tuskaa ja piinaa täynnä, emme välttämättä saa edes kipujamme alas, mikäli hoitajamme on omintakeisesti ajatteleva. Tänä päivänä sen ei pitäisi olla niin. Kyllä kipu näkyy.
Ja sitä surua ja murhetta. Miten paljon voikaan surra ja miten paljon voikaan itkeä vuolaasti. Että tekisi mieli huutaa itku ulos ja keinuttaa itseään maailmantuskassa. Ja niin teenkin.
Voi mikä suru, kun eläin sairastuu. Emme välttämättä tiedä syytä, mutta emme tiedä parannuskeinoakaan. Ne kaikki ovat vain pitkittämistä. Ja näin ihminen päättää eläimen puolesta, että sinun elämäsi maan päällä on ohitse. Onneksi me saamme päättää edes sen. Vaikka emme itse saa päättää itsestämme laillisesti mitään. Vaikka olisimme tuskaa ja piinaa täynnä, emme välttämättä saa edes kipujamme alas, mikäli hoitajamme on omintakeisesti ajatteleva. Tänä päivänä sen ei pitäisi olla niin. Kyllä kipu näkyy.
Ja näin se vain tapahtuu, että elämä on luopumista täynnä. Toisinaan enemmän kuin jaksaisi kestää. Mutta silti tietää, että kaikki tapahtuu oikein. Oikeassa järjestyksessä, vaikka haluaisimme tapella aikaa vastaan. Emme me voi. Täällä maan päällä emme voi estää ajan kulkua. Siellä jossain muualla asia onkin aivan toinen. Näin uskon olevan. On ikuinen myyränpyyntikeli. Ikuinen lämpö ja sopiva tuulenvire ja ikuinen kivuttomuus. Siinäpä vasta elämää.
maanantai 13. kesäkuuta 2016
Poissa maailmasta
Tuntuu siltä, että olin muutaman viikon hukassa maailmasta. Vai olikohan se sitten nimenomaan siellä maailmassa olemista kuin kynsin ja hampain.
Olen järjestänyt läheiseni tulevaisuutta tai lähinnä selvittänyt mahdollisuuksia, joita on onneksi tarjolla. Sinä päivänä kun ihminen ei enää selviä yksin, on olemassa apukeinoja. Eivät ne asiat järjesty niinkuin on ajatellut, mutta aina jotenkin.
Huomaan, että usein menen ajatuksieni kanssa merta edemmäs kalaan. Luulen voivani vaikuttaa asioihin ajattelemalla tapahtumia etukäteen. Koskaan asiat eivät mene juuri niin.
Mutta kun epäröin jonkin asian tekemistä, niin voin hiljentyä ja saada vastauksia, joitten perusteella voin tehdä päätökseni. Sellaistakin olen tässä pohtinut. Paljon kysymyksiä, mutta ei vastauksia anneta kuin apteekin hyllyltä. On vain otettava oma vastuu päätöksistä, vaikka maailma olisi täynnä mustia tai valkoisia höyheniä. Ei ole joko tai, vaan oma päätökseni, johon tarvitsen taustatietoa jotta voin päättää.
Vanhoista asioista, tavaroista eroon, jotta uusi saisi tilaa tulla elämääni.
Ja olen luopunut 3 kertaa kokonaan. Mutta mitä tapahtuukaan, neljättä kertaa ei taida tulla. On ollut päätöksen aika.
Hassua kirjoittaa asioista kertomatta asioista. Oma päätökseni pysyä varjossa.
Olen järjestänyt läheiseni tulevaisuutta tai lähinnä selvittänyt mahdollisuuksia, joita on onneksi tarjolla. Sinä päivänä kun ihminen ei enää selviä yksin, on olemassa apukeinoja. Eivät ne asiat järjesty niinkuin on ajatellut, mutta aina jotenkin.
Huomaan, että usein menen ajatuksieni kanssa merta edemmäs kalaan. Luulen voivani vaikuttaa asioihin ajattelemalla tapahtumia etukäteen. Koskaan asiat eivät mene juuri niin.
Mutta kun epäröin jonkin asian tekemistä, niin voin hiljentyä ja saada vastauksia, joitten perusteella voin tehdä päätökseni. Sellaistakin olen tässä pohtinut. Paljon kysymyksiä, mutta ei vastauksia anneta kuin apteekin hyllyltä. On vain otettava oma vastuu päätöksistä, vaikka maailma olisi täynnä mustia tai valkoisia höyheniä. Ei ole joko tai, vaan oma päätökseni, johon tarvitsen taustatietoa jotta voin päättää.
Vanhoista asioista, tavaroista eroon, jotta uusi saisi tilaa tulla elämääni.
Ja olen luopunut 3 kertaa kokonaan. Mutta mitä tapahtuukaan, neljättä kertaa ei taida tulla. On ollut päätöksen aika.
Hassua kirjoittaa asioista kertomatta asioista. Oma päätökseni pysyä varjossa.
maanantai 30. toukokuuta 2016
"Tupajumi" pullossa
ja sataako paskaa niskaankin. En mä tiedä.
Olen nyt hommannut palvelukartoituksen omalle äidilleni. Siksi että haluan asioitten olevan pohjimmiltaan kunnossa ja haluan ammattilaisen arvion siitä, miten äitiä voisi auttaa mahdollisesti nyt ja sitten myöhemmin. Ei asioita voi venyttää ja vanuttaa, sulkea silmiään ja korviaan.
Ja mitä tupajumiin tulee, tuolla pullossa oleva ötökkä ei ole tupajumi, sanokaa mun sanoneen. On se kuoriainen, mut ei jumi. Mun pitää taas oppia ikäänkuin luopumaan siitä mistä haaveilen, vaikka en vielä tiedä mistään mitään. Olen jo kerran luopunut ja pitääkö toisenkin kerran? Kun en tiedä mitä löytyy mistäkin ja löytyykö. Jos asiat olis helppoja, niin nehän olisi helppoja.
On tässä kartoitusta kerrassaan kun etsii kartalta omaa elämäänsä jo ties kuinka monetta vuotta. Nyt on lähinnä sellanen tunne, että voisin pamahtaa kahtia ja koota vaan sen toisen puolen kasaan takaisin. Toisen voisin viskata suohon. Hermostunut. Kuuma kun helvetissä. Miten voi olla niin ahdistavan kuumakin vielä kaiken päälle.
Ja tällä viikolla on yksi merkattu aikataulu. Se ahdistaa valmiiksi. Edellisenä päivänä pitää ratkaista kaikki, toimittaa kaikki asiat, jotta kotona kaikki olisi rauhaisaa? Mutta mistäs se rauha mulle tempastais vaihteeksi. Onko tämä se naisen ikiaikainen velvollinen elämä, joka järjestää kaiken muun ja itse on aina se viimeinen. Kun vielä mietin, jaksanko ja mitä. Onko elämässä mahdollista romahtaa ja rojahtaa? Oikeastaan olen antanut siihen luvan itselleni vain silloin, kun en ollut enää vastuussa kenestäkään. Ja taas olen vastuussa, enkä voi romahtaa, en juuri nyt. Siinä on jokin suunnitteluvika.
Olen nyt hommannut palvelukartoituksen omalle äidilleni. Siksi että haluan asioitten olevan pohjimmiltaan kunnossa ja haluan ammattilaisen arvion siitä, miten äitiä voisi auttaa mahdollisesti nyt ja sitten myöhemmin. Ei asioita voi venyttää ja vanuttaa, sulkea silmiään ja korviaan.
Ja mitä tupajumiin tulee, tuolla pullossa oleva ötökkä ei ole tupajumi, sanokaa mun sanoneen. On se kuoriainen, mut ei jumi. Mun pitää taas oppia ikäänkuin luopumaan siitä mistä haaveilen, vaikka en vielä tiedä mistään mitään. Olen jo kerran luopunut ja pitääkö toisenkin kerran? Kun en tiedä mitä löytyy mistäkin ja löytyykö. Jos asiat olis helppoja, niin nehän olisi helppoja.
On tässä kartoitusta kerrassaan kun etsii kartalta omaa elämäänsä jo ties kuinka monetta vuotta. Nyt on lähinnä sellanen tunne, että voisin pamahtaa kahtia ja koota vaan sen toisen puolen kasaan takaisin. Toisen voisin viskata suohon. Hermostunut. Kuuma kun helvetissä. Miten voi olla niin ahdistavan kuumakin vielä kaiken päälle.
Ja tällä viikolla on yksi merkattu aikataulu. Se ahdistaa valmiiksi. Edellisenä päivänä pitää ratkaista kaikki, toimittaa kaikki asiat, jotta kotona kaikki olisi rauhaisaa? Mutta mistäs se rauha mulle tempastais vaihteeksi. Onko tämä se naisen ikiaikainen velvollinen elämä, joka järjestää kaiken muun ja itse on aina se viimeinen. Kun vielä mietin, jaksanko ja mitä. Onko elämässä mahdollista romahtaa ja rojahtaa? Oikeastaan olen antanut siihen luvan itselleni vain silloin, kun en ollut enää vastuussa kenestäkään. Ja taas olen vastuussa, enkä voi romahtaa, en juuri nyt. Siinä on jokin suunnitteluvika.
Elämän suuret keinulaudat
Nyt on sellainen olo, että kaikkea tapahtuu yhtaikaa ja paljon. Eikä muutokset koske vain itseäni. Mikä itseäni koskee, se on ehkäpä vain hyvää. Ainakin asennoidun ja pyrin asennoitumaan kaikkiin muutoksiin hyvällä asenteella.
Heitän vanhaa tavaraa pois. Vien kasseittain romaaneja lähikaupan portaille vaihtohyllyyn. Kun vanha energia lähtee pois ja tekee lisää tilaa, myös uudelle on mahdollisuus tulla luokse tai itsen on mahdollisuus siirtyä eteenpäin omasta tunkkaisesta luolastaan. Sellaista työtä olen nyt tehnyt. Ja vaikka se ei työstä käy, niin kyllä se työstä käy :) Mielessä ja sielussa tehty työ on raskainta.
Vanhan repäisy itsestä irti, vaikka se olisi "vain kirja". Minulla on näet suhde kirjoihini, kirjaan. Teen suhteen mihin tahansa kirjaan sillä hetkellä kun tartun siihen, avaan kannen ja teen päätöksen; tämän minä otan luokseni. Sinä tulet minun kotiini, sinä olet minun.
Nyt teen päinvastaista. Sinä et ole enää minun iloni ja kaipuuni. Sinun paikkasi ei ole enää kodissani. Etsit uuden kotisi, olkoon se hyvä sinulle. Konmaritus??? Oikeastaan feng shuitakin. Kun pölyiset paikoillaan olleet esineet siirtyvät ja lähtevät eteenpäin, energiaa vapautuu. Muutoin muutosta ei ala tapahtumaan. Vähäkin tavara on liikutettavaksi luotu. Sitä ihailee ja mietiskelee, kunnes on miettinyt tarpeeksi ja laskee tämänkin lapsosen maailmalle. Tavaroitten energia on käsinkosketeltavaa, ne herättävät tunteita. Kokeile vaikka.
Olen joskus tarttunut mihin tahansa tavaraan miettimättä, onko minulla sinulle paikkaa? Vai luulenko raivaavani sinulle paikan kodistani? Ja jos en ole raivannut, olen raivannut sinutkin seuraavassa isossa raivauksessa pois muuttokuormastani. Olet palautunut kiertoon.
Nyt aloitan jälleen pienellä liikkeellä, josta kasvaa suuren suuri. Mukaan tulee minulle uutta historiaa ja omaa tietysti. Yhteistä toisen ihmisen kanssa, yksityistä ja vieraitten ihmisten entistä historiaa. Tavarat eivät ole vain tavaroita. Ne eivät ole vain arvokkaita. Eivätkä useat edes ole arvokkaita. Niitten arvo on minun sielussani, miten sen arvon muuten voisi kenellekään selittää.
Isäni nahkainen evässalkku, äitini puinen korurasia. Ystäviltä saadut taulut. Omat maalaamani kuvat. Taloon jääneet tarve-esineet. No, viimeisin osuus on vielä "jos", ei vielä "kun".
Listaa voisi jatkaa. Mikä on minulle arvokasta, esineenä. Muistot näissä esineissä.
Kivi Islannin rannalta. Korvaamaton.
Kirppikseltä löydetty islantilainen taulu. Matkan jälkeen keräsin matkamuistot kirpparilta itselleni :)
Ruotsista keraaminen peikko ja metallinen tuoksulyhty.
Kivi paikallisesta hiekkakuopasta, seuranaan paikalliselta rannalta kerätyt joutsenen untuvat. Kun vanhemmat puskivat poikasensa maailmalle, valmiina uuteen. Tappelun, kiistelyn, surun ja ikävän höyhenet.
Riippuvat tuikkulyhdyt, jotka luovat valoaan pimeyteen hallitusti ja turvallisesti. Kissojen tavoittamattomissa. Hoitohetkien tunnelman- ja valonluojat.
Norsukassi kirpparilta, sopii yhteen norsukesämekkoni kanssa.
Kauneus, jokin tunnetila, jonka esine minussa herättää.
Ajatus katkesi kesken kirjoittamisen ja sinne se ajatus sitten jäi.
Isoin muutos on se, että äidille on kartoitettava mahdolliset tulevaisuuden palvelut. Tyrkyttämättä, mutta se on vain tehtävä. Eikä kaikki oikein nyt ymmärrä miksi se on tärkeää. Miksi on tärkeää pohtia asioita jo nyt, vaikka isoin hätä ei ole juuri nyt. Siksi, että sitten ei tule suurempia yllätyksiä. Ei liika tieto ole haitallinen asia.
Tunnen olevani väärinymmärretty. Ymmärrätte varmaan.
Heitän vanhaa tavaraa pois. Vien kasseittain romaaneja lähikaupan portaille vaihtohyllyyn. Kun vanha energia lähtee pois ja tekee lisää tilaa, myös uudelle on mahdollisuus tulla luokse tai itsen on mahdollisuus siirtyä eteenpäin omasta tunkkaisesta luolastaan. Sellaista työtä olen nyt tehnyt. Ja vaikka se ei työstä käy, niin kyllä se työstä käy :) Mielessä ja sielussa tehty työ on raskainta.
Vanhan repäisy itsestä irti, vaikka se olisi "vain kirja". Minulla on näet suhde kirjoihini, kirjaan. Teen suhteen mihin tahansa kirjaan sillä hetkellä kun tartun siihen, avaan kannen ja teen päätöksen; tämän minä otan luokseni. Sinä tulet minun kotiini, sinä olet minun.
Nyt teen päinvastaista. Sinä et ole enää minun iloni ja kaipuuni. Sinun paikkasi ei ole enää kodissani. Etsit uuden kotisi, olkoon se hyvä sinulle. Konmaritus??? Oikeastaan feng shuitakin. Kun pölyiset paikoillaan olleet esineet siirtyvät ja lähtevät eteenpäin, energiaa vapautuu. Muutoin muutosta ei ala tapahtumaan. Vähäkin tavara on liikutettavaksi luotu. Sitä ihailee ja mietiskelee, kunnes on miettinyt tarpeeksi ja laskee tämänkin lapsosen maailmalle. Tavaroitten energia on käsinkosketeltavaa, ne herättävät tunteita. Kokeile vaikka.
Olen joskus tarttunut mihin tahansa tavaraan miettimättä, onko minulla sinulle paikkaa? Vai luulenko raivaavani sinulle paikan kodistani? Ja jos en ole raivannut, olen raivannut sinutkin seuraavassa isossa raivauksessa pois muuttokuormastani. Olet palautunut kiertoon.
Nyt aloitan jälleen pienellä liikkeellä, josta kasvaa suuren suuri. Mukaan tulee minulle uutta historiaa ja omaa tietysti. Yhteistä toisen ihmisen kanssa, yksityistä ja vieraitten ihmisten entistä historiaa. Tavarat eivät ole vain tavaroita. Ne eivät ole vain arvokkaita. Eivätkä useat edes ole arvokkaita. Niitten arvo on minun sielussani, miten sen arvon muuten voisi kenellekään selittää.
Isäni nahkainen evässalkku, äitini puinen korurasia. Ystäviltä saadut taulut. Omat maalaamani kuvat. Taloon jääneet tarve-esineet. No, viimeisin osuus on vielä "jos", ei vielä "kun".
Listaa voisi jatkaa. Mikä on minulle arvokasta, esineenä. Muistot näissä esineissä.
Kivi Islannin rannalta. Korvaamaton.
Kirppikseltä löydetty islantilainen taulu. Matkan jälkeen keräsin matkamuistot kirpparilta itselleni :)
Ruotsista keraaminen peikko ja metallinen tuoksulyhty.
Kivi paikallisesta hiekkakuopasta, seuranaan paikalliselta rannalta kerätyt joutsenen untuvat. Kun vanhemmat puskivat poikasensa maailmalle, valmiina uuteen. Tappelun, kiistelyn, surun ja ikävän höyhenet.
Riippuvat tuikkulyhdyt, jotka luovat valoaan pimeyteen hallitusti ja turvallisesti. Kissojen tavoittamattomissa. Hoitohetkien tunnelman- ja valonluojat.
Norsukassi kirpparilta, sopii yhteen norsukesämekkoni kanssa.
Kauneus, jokin tunnetila, jonka esine minussa herättää.
Ajatus katkesi kesken kirjoittamisen ja sinne se ajatus sitten jäi.
Isoin muutos on se, että äidille on kartoitettava mahdolliset tulevaisuuden palvelut. Tyrkyttämättä, mutta se on vain tehtävä. Eikä kaikki oikein nyt ymmärrä miksi se on tärkeää. Miksi on tärkeää pohtia asioita jo nyt, vaikka isoin hätä ei ole juuri nyt. Siksi, että sitten ei tule suurempia yllätyksiä. Ei liika tieto ole haitallinen asia.
Tunnen olevani väärinymmärretty. Ymmärrätte varmaan.
Minä en nyt siedä keskeneräisiä asioita,
joille on pakko jotain tehdä.
keskiviikko 25. toukokuuta 2016
Kaikki Järjestyy
No ihan varmasti järjestyy, aina jollain tavalla. Välillä pitää vaan kasvattaa kärsivällisyytensä määrää ja parantaa sen laatua olennaisesti. Ja sitten tulevat enkelit mukaan hommiin ja säästävät sieluani ja mieltäni liialta rasitukselta ja stressiltä. Kiitos heille <3 <3 <3
Ja olen ihan tosissani kirjoittaessani enkeleistä.
Aamulla olin vielä luulossa että on tulossa vieraita talouteeni lisää. Mietin ensimmäiseksi; millä rahoilla? Millä hermoilla? Millä jaksamisella?
Jo kohta puhelimeen tulee viesti; ei pääsekään tulemaan. Hänelle ikävää, itselleni helpottavaa juuri nyt kun kaikki on ollut ja on suuressa muutoksessa. Mistä olisin tempaissut ne varahermot, kun niitä ei vain ole olemassakaan silloin kun on liikaa palveltavaa, vaikka kukaan ei kai sitä odotakaan. Mutta vieraana ollessani, en minäkään osaa vain mennä kaapille penkomaan. Paitsi joskus jossain tiedän että se on täysin ok. Meilläkin se on täysin ok, mutta kaikille vieraille se ei ole vain ok. Sehän ei vain ole luontevaa ja sen ymmärrän. Sitten se arki meneekin siihen, että otatko, haluatko, teenkö, laitanko?
Vaikka en ole luonteeltani sellainen kovin kauan aikaa. Olen vain sellainen boheemi minä.
Huomasin juuri kysyväni; Mitä haluaisit tehdä? Ja ojensin villalankoja ja virkkuukoukun. Ja tänään syntyy sitten ainakin pannulappu. Aina tarpeellinen hyötyesine. Sukkalangasta tehtynä oikein hyvä. Näin luon tekemistä toiselle ihmiselle, tietäen kuitenkin sen mikä on mielekästä ja mikä ei sitä ole.
En ole ehtinyt suremaan, itkemään, vaikka ei se tunne ole hävinnyt mihinkään. Ei sen tarvitsekaan hävitä. Suru elää omaa elämäänsä. Välillä nousten pintaan, välillä vain väreenä iholla viivähtäen.
Tutkailemme taloa, kohta kohdalta, hitaasti mutta varmasti edeten. Olemme saaneet ikäänkuin rauhan ja ensimmäisen sijan tässä kaupanteossa, jonka lopputuloksesta emme vielä tiedä mitään. Istumme välillä pirtin pöydän äärellä pohtien. Minulla on pienet suunnitelmat, toisella isommat visiot. Minä haluan elää ja asua ja kokea taloa, ennenkuin päätän mistään isommasta mitään. Toinen tahtoisi varmaan räjäyttää kaiken auki heti ja kohta. Minä en näe paljoa työtä, vaan pieniä kohtia, joita on rauha tehdä. Omassa rauhassa, omassa ajassa, omaan tahtiin. Istuen välillä kannolle tai kivelle pohtimaan syviä. Voipi tulla ristikkäisiä tuulia, mutta missäpä asiassa niitä ei välillä tulisi.
On siinä paljon työtä, on muodostunut kuin mantraksi. Sillä esitellään mahdollista tulevaa kotiamme. En minä näe sitä työmaana, vaan kotina. Kotina, jossa elän, johon saa tehdä pihatien vähemmälläkin möngerryksellä. Jota ei tarvitse repiä auki. Piha elää ja polut kuluvat käytetyille sijoilleen. Elämä löytää uomansa aina kuitenkin. En kaipaa kasvimaata. Joskus voisin tehdä vanhoista ikkunoista kasvihuoneen? Ehkä en. Tai sitten kasvatan tomaatteja kuumalla terassilla. Tai sitten en.
En tahtoisi edes ajettavaa nurmikkoa. Mutta jos toinen haluaa sen nurmikkonsa, joka on siisti.. niin joutunee sen tekemään. Palaa se sitten auringossa karrelle. Minä voisin laittaa sammalta, pehmoista ja kaunista. Pihalla on jo tulossa kosteanpaikan ihania saniaisia. Ne kuuluvat lapsuuteeni, ihanat lehtometsän kasvit, jotka tekevät luonnosta kuin viidakon.
Kivet, ne ihanat kivet. Niillä voisin reunustaa saniaismetsäni, ettei kukaan talloisi viidakkoani. Kiviä tontilla löytyy, pelloilta ajettuja.
Kaikki tämä järjestyy. Toivon kovasti niin. Sitten olisin oikea metsänomistaja, mutta omistamisella ei sinänsä ole merkitystä, vaan rauhalla. 10 vuoden maksuaika kuulostaa kohtuulliselta, todellakin ihanalta ajalta, jonka jälkeen on velaton sinänsä. Viimeinen tilaisuus tehdä tällainen askel, johon en aiemmin halunnut suostua. Silloin se olisi ollut vankila väärän ihmisen kanssa. Nyt se tuntuisi omalta askeleelta, ihan ikiomalta.
Kaikki aikanaan, ajallaan ja hyvin <3
Kiitos enkeleille, jotka pitävät minut suojassa ja oikeassa suunnassa. Etten astuisi harhaan tieltäni missään kohdin. Etten tekisi virheitä, vaan vakaasti harkitsisin kaikki liikkeeni. Ja sitä pyrin toteuttamaan.
Ja olen ihan tosissani kirjoittaessani enkeleistä.
Aamulla olin vielä luulossa että on tulossa vieraita talouteeni lisää. Mietin ensimmäiseksi; millä rahoilla? Millä hermoilla? Millä jaksamisella?
Jo kohta puhelimeen tulee viesti; ei pääsekään tulemaan. Hänelle ikävää, itselleni helpottavaa juuri nyt kun kaikki on ollut ja on suuressa muutoksessa. Mistä olisin tempaissut ne varahermot, kun niitä ei vain ole olemassakaan silloin kun on liikaa palveltavaa, vaikka kukaan ei kai sitä odotakaan. Mutta vieraana ollessani, en minäkään osaa vain mennä kaapille penkomaan. Paitsi joskus jossain tiedän että se on täysin ok. Meilläkin se on täysin ok, mutta kaikille vieraille se ei ole vain ok. Sehän ei vain ole luontevaa ja sen ymmärrän. Sitten se arki meneekin siihen, että otatko, haluatko, teenkö, laitanko?
Vaikka en ole luonteeltani sellainen kovin kauan aikaa. Olen vain sellainen boheemi minä.
Huomasin juuri kysyväni; Mitä haluaisit tehdä? Ja ojensin villalankoja ja virkkuukoukun. Ja tänään syntyy sitten ainakin pannulappu. Aina tarpeellinen hyötyesine. Sukkalangasta tehtynä oikein hyvä. Näin luon tekemistä toiselle ihmiselle, tietäen kuitenkin sen mikä on mielekästä ja mikä ei sitä ole.
En ole ehtinyt suremaan, itkemään, vaikka ei se tunne ole hävinnyt mihinkään. Ei sen tarvitsekaan hävitä. Suru elää omaa elämäänsä. Välillä nousten pintaan, välillä vain väreenä iholla viivähtäen.
Tutkailemme taloa, kohta kohdalta, hitaasti mutta varmasti edeten. Olemme saaneet ikäänkuin rauhan ja ensimmäisen sijan tässä kaupanteossa, jonka lopputuloksesta emme vielä tiedä mitään. Istumme välillä pirtin pöydän äärellä pohtien. Minulla on pienet suunnitelmat, toisella isommat visiot. Minä haluan elää ja asua ja kokea taloa, ennenkuin päätän mistään isommasta mitään. Toinen tahtoisi varmaan räjäyttää kaiken auki heti ja kohta. Minä en näe paljoa työtä, vaan pieniä kohtia, joita on rauha tehdä. Omassa rauhassa, omassa ajassa, omaan tahtiin. Istuen välillä kannolle tai kivelle pohtimaan syviä. Voipi tulla ristikkäisiä tuulia, mutta missäpä asiassa niitä ei välillä tulisi.
On siinä paljon työtä, on muodostunut kuin mantraksi. Sillä esitellään mahdollista tulevaa kotiamme. En minä näe sitä työmaana, vaan kotina. Kotina, jossa elän, johon saa tehdä pihatien vähemmälläkin möngerryksellä. Jota ei tarvitse repiä auki. Piha elää ja polut kuluvat käytetyille sijoilleen. Elämä löytää uomansa aina kuitenkin. En kaipaa kasvimaata. Joskus voisin tehdä vanhoista ikkunoista kasvihuoneen? Ehkä en. Tai sitten kasvatan tomaatteja kuumalla terassilla. Tai sitten en.
En tahtoisi edes ajettavaa nurmikkoa. Mutta jos toinen haluaa sen nurmikkonsa, joka on siisti.. niin joutunee sen tekemään. Palaa se sitten auringossa karrelle. Minä voisin laittaa sammalta, pehmoista ja kaunista. Pihalla on jo tulossa kosteanpaikan ihania saniaisia. Ne kuuluvat lapsuuteeni, ihanat lehtometsän kasvit, jotka tekevät luonnosta kuin viidakon.
Kivet, ne ihanat kivet. Niillä voisin reunustaa saniaismetsäni, ettei kukaan talloisi viidakkoani. Kiviä tontilla löytyy, pelloilta ajettuja.
Kaikki tämä järjestyy. Toivon kovasti niin. Sitten olisin oikea metsänomistaja, mutta omistamisella ei sinänsä ole merkitystä, vaan rauhalla. 10 vuoden maksuaika kuulostaa kohtuulliselta, todellakin ihanalta ajalta, jonka jälkeen on velaton sinänsä. Viimeinen tilaisuus tehdä tällainen askel, johon en aiemmin halunnut suostua. Silloin se olisi ollut vankila väärän ihmisen kanssa. Nyt se tuntuisi omalta askeleelta, ihan ikiomalta.
Kaikki aikanaan, ajallaan ja hyvin <3
Kiitos enkeleille, jotka pitävät minut suojassa ja oikeassa suunnassa. Etten astuisi harhaan tieltäni missään kohdin. Etten tekisi virheitä, vaan vakaasti harkitsisin kaikki liikkeeni. Ja sitä pyrin toteuttamaan.
Pablo Picasso
maanantai 23. toukokuuta 2016
Vastoin vapaata tahtoa
Ainahan sanotaan, että asioitten pitää tapahtua niin, että kunnioitetaan ihmisen korkeinta vapaata tahtoa. Siis minä sanon niin ja moni muu sanoo niin.
Mutta mitä tehdä tilanteessa, jossa kaikki ratkaisut ovat vastoin ihmisen omaa vapaata tahtoa? Kun mikään ratkaisu ei tunnu luontevalta.
Kun ihminen vanhenee, häviää muisti. Ei ole hyvä olla kotona, ei ole hyvä olla muualla. Asiat vääristyvät ja muuttuvat ihmisen pään sisällä, saaden pelottaviakin ajatusyhdistelmiä aikaan. Ja silti ihminen ei halua apua, ei halua muuttaa. Suurin osa vastauksista ovat: en minä tiedä, ei sen ole väliä, kyllä kai. Mikään ei enää ole kyllä tai ei.
Annan vaihtoehtoja koko pöydällisen, koska en jaksa kysyä kaikesta kaikkea. Syötkö tätä vai tuota leipää? Haluatko sitä vai tätä? Ei sen väliä.
Osat muuttuvat. Ennen minun menojani kyseltiin. Nyt kyselen minä ja juoksen perään. Ennen minun puolestani päätettiin, nyt minun pitää päättää. Ja kaikki mitä päätän, ei ole vapaan tahdon kunnioittamista.
Miltä tuntuu kun elämä on täynnä hämmennystä ja tietoa siitä, ettei oma muisti vain toimi. On vain sarja hämmentäviä hetkiä, joista et saa kiinni.
Tällaisten ajatusten keskeltä löydän itseni. Ja vaikka haluaisin vajota jonnekin unohdukseen itsekin ja antaa vain olla, niin en voi. En tiedä mistään mitään. Mutta kyllä meitä kaikkia suojataan. Siitä olen kiitollinen.
Tässä on läsnä koko elämän kaari. On kuolema, on unohdus, on elämä. Ja miten näen kaaren lyhyyden. Ihan omallakin kohdallani. Miten kymmenet vuodet vain juoksivat ohitseni. Enkä tiedä miten uskallan edes tavoitella mitään uutta? Silti elämän tarkoitus on varmastikin elää niin täysillä kuin kukin itse haluaakin. Jollekulle se on enemmän kuin itselleni.
Mutta ennen tätä kaikkea aion ostaa akvarellipaperia. Aion maalata, maalaamme sisintämme papereille. Väreillä ja kynillä. Emmekä tiedä mitä sieltä nousee esille. Odotan mielenkiinnolla.
Mutta mitä tehdä tilanteessa, jossa kaikki ratkaisut ovat vastoin ihmisen omaa vapaata tahtoa? Kun mikään ratkaisu ei tunnu luontevalta.
Kun ihminen vanhenee, häviää muisti. Ei ole hyvä olla kotona, ei ole hyvä olla muualla. Asiat vääristyvät ja muuttuvat ihmisen pään sisällä, saaden pelottaviakin ajatusyhdistelmiä aikaan. Ja silti ihminen ei halua apua, ei halua muuttaa. Suurin osa vastauksista ovat: en minä tiedä, ei sen ole väliä, kyllä kai. Mikään ei enää ole kyllä tai ei.
Annan vaihtoehtoja koko pöydällisen, koska en jaksa kysyä kaikesta kaikkea. Syötkö tätä vai tuota leipää? Haluatko sitä vai tätä? Ei sen väliä.
Osat muuttuvat. Ennen minun menojani kyseltiin. Nyt kyselen minä ja juoksen perään. Ennen minun puolestani päätettiin, nyt minun pitää päättää. Ja kaikki mitä päätän, ei ole vapaan tahdon kunnioittamista.
Miltä tuntuu kun elämä on täynnä hämmennystä ja tietoa siitä, ettei oma muisti vain toimi. On vain sarja hämmentäviä hetkiä, joista et saa kiinni.
Tällaisten ajatusten keskeltä löydän itseni. Ja vaikka haluaisin vajota jonnekin unohdukseen itsekin ja antaa vain olla, niin en voi. En tiedä mistään mitään. Mutta kyllä meitä kaikkia suojataan. Siitä olen kiitollinen.
Tässä on läsnä koko elämän kaari. On kuolema, on unohdus, on elämä. Ja miten näen kaaren lyhyyden. Ihan omallakin kohdallani. Miten kymmenet vuodet vain juoksivat ohitseni. Enkä tiedä miten uskallan edes tavoitella mitään uutta? Silti elämän tarkoitus on varmastikin elää niin täysillä kuin kukin itse haluaakin. Jollekulle se on enemmän kuin itselleni.
Mutta ennen tätä kaikkea aion ostaa akvarellipaperia. Aion maalata, maalaamme sisintämme papereille. Väreillä ja kynillä. Emmekä tiedä mitä sieltä nousee esille. Odotan mielenkiinnolla.
sunnuntai 15. toukokuuta 2016
Paniikkisuruilmiö
Kävin hammaslääkärissä ja kuinka ollakaan hän kysyy; onko ollut erityisen stressaavaa viime aikoina? No, totisesti on.. ja onneksi kykenin siinä penkissä olemaan vetistelemättä niin pitkään että saatiin se hammas kuvattua ja korjattua.
Vaan sitten kun olin lähdössä pois, kiittelin hyvää hoitoa ja he ottivat vielä osaa kokemukseeni, sanoin muutaman sanasen ja repesin itkemään. Oli pakko lähteä vain pois, suoraan rannalle purkamaan tuntemukset pois. Yritin päästä kauppaan, en vain saanut kyyneleitä seis, en millään. Juuri ja juuri sain tankattua, kun siinä ei ollut valtaisaa ihmislaumaa. Mutta kauppaan en kyennyt menemään, en kirpparillekaan, vaikka piti mennä etsimään mattoa.
Ajoin suoraan kotiin itkien koko matkan. Tällaista se sitten on, kun iskee kyyneleet ja panikointi samaan aikaan. Jos olisin mennyt kauppaan, olisinko kyennyt lähtemään sieltä pois kassan kautta. En tiedä, en ottanut sitä riskiä, että joku kysyy mikä on.
Mies ymmärsi ja mentiin sitten seuraavana päivänä etsimään sitä mattoa ja kauppaan. Ei ongelmaa. Panikointi on juuri sitä, että se iskee kun vähiten sitä odotat. Muuttaa kaikki suunnitelmat ylösalaisin. Et tiedä hajoatko vai kestätkö ja siksi vain haihdut paikalta pois miten kuten parhaiten kykenet.
Ensi viikolla muistelutilaisuus. Tiedossa kyyneleitä paljon, mutta myös läheisiä ihmisiä. Sen näkee sitten miten sen kestää ja jaksaa. Jotenkin tuntuu että kaipaisin jotain perusteellista räjäytystä sisimmässäni, joka huuhtelisi ja puhdistaisi, antaisi vakaan pohjan joksikin aikaa.
Ja olen vain hirvittävän väsynyt. Pääasiallinen tunne on vain kuolettava väsymys. Kuolettava.
Olisin lisännyt tähän kuvan mutta blogi ei halua. Ole sitten ilman.
Vaan sitten kun olin lähdössä pois, kiittelin hyvää hoitoa ja he ottivat vielä osaa kokemukseeni, sanoin muutaman sanasen ja repesin itkemään. Oli pakko lähteä vain pois, suoraan rannalle purkamaan tuntemukset pois. Yritin päästä kauppaan, en vain saanut kyyneleitä seis, en millään. Juuri ja juuri sain tankattua, kun siinä ei ollut valtaisaa ihmislaumaa. Mutta kauppaan en kyennyt menemään, en kirpparillekaan, vaikka piti mennä etsimään mattoa.
Ajoin suoraan kotiin itkien koko matkan. Tällaista se sitten on, kun iskee kyyneleet ja panikointi samaan aikaan. Jos olisin mennyt kauppaan, olisinko kyennyt lähtemään sieltä pois kassan kautta. En tiedä, en ottanut sitä riskiä, että joku kysyy mikä on.
Mies ymmärsi ja mentiin sitten seuraavana päivänä etsimään sitä mattoa ja kauppaan. Ei ongelmaa. Panikointi on juuri sitä, että se iskee kun vähiten sitä odotat. Muuttaa kaikki suunnitelmat ylösalaisin. Et tiedä hajoatko vai kestätkö ja siksi vain haihdut paikalta pois miten kuten parhaiten kykenet.
Ensi viikolla muistelutilaisuus. Tiedossa kyyneleitä paljon, mutta myös läheisiä ihmisiä. Sen näkee sitten miten sen kestää ja jaksaa. Jotenkin tuntuu että kaipaisin jotain perusteellista räjäytystä sisimmässäni, joka huuhtelisi ja puhdistaisi, antaisi vakaan pohjan joksikin aikaa.
Ja olen vain hirvittävän väsynyt. Pääasiallinen tunne on vain kuolettava väsymys. Kuolettava.
Olisin lisännyt tähän kuvan mutta blogi ei halua. Ole sitten ilman.
tiistai 10. toukokuuta 2016
Just so fu..ng tired
Ja vielä ärtsyllä päällä.
Tällaisena päivänä ei tarttis ja sais olla netissä ollenkaan. Voi tulla ilmaistua asiattomia ajatuksia, joita huomenissa sitten vain ihmettelee, että kuinkas se noin menikään.
Koneet lentää taivaalla. Niitä oli tänään 2 ja meteli mojovaa. Onneksi menivät vissiin ruokatunnille tai kahville tms. Jos se työvuoro oli heiltä ohitse. Tuntuivat suuntaavaan matalalla ja suht hiljaisella äänellä takaisin tukikohtaansa. Mutta että sitä kiehkuraa ja kuviolentoa pitää suorittaa just tässä talon päällä.. onko tää nyt sitten hyvä maa merkki vai mikä lienee? Tarpeeksi syrjäinen talo, mutta ei liian idässä ettei vahingossa lennellä ihan minne sattuu kun tuota vauhtia on tarpeeksi.
Ja jos nyt painuis vaan nukkumaan ja heräisi ehkä pirteämpänä? Viime yö oli taas eräänlainen oravanpyöräjuoksu, jossa jotain kuviota taas käytiin läpi. En tiedä miksi painajaiseni ovat aina jotain suorittamista, suoriutumista. Ehkä se on vain entisen elämäni läpikäymistä, enkä oikein pääse selvyyteen miksi edelleen näitä pitää suorittaa unissaankin.
Snap Crackle Pop
Tällaisena päivänä ei tarttis ja sais olla netissä ollenkaan. Voi tulla ilmaistua asiattomia ajatuksia, joita huomenissa sitten vain ihmettelee, että kuinkas se noin menikään.
Koneet lentää taivaalla. Niitä oli tänään 2 ja meteli mojovaa. Onneksi menivät vissiin ruokatunnille tai kahville tms. Jos se työvuoro oli heiltä ohitse. Tuntuivat suuntaavaan matalalla ja suht hiljaisella äänellä takaisin tukikohtaansa. Mutta että sitä kiehkuraa ja kuviolentoa pitää suorittaa just tässä talon päällä.. onko tää nyt sitten hyvä maa merkki vai mikä lienee? Tarpeeksi syrjäinen talo, mutta ei liian idässä ettei vahingossa lennellä ihan minne sattuu kun tuota vauhtia on tarpeeksi.
Ja jos nyt painuis vaan nukkumaan ja heräisi ehkä pirteämpänä? Viime yö oli taas eräänlainen oravanpyöräjuoksu, jossa jotain kuviota taas käytiin läpi. En tiedä miksi painajaiseni ovat aina jotain suorittamista, suoriutumista. Ehkä se on vain entisen elämäni läpikäymistä, enkä oikein pääse selvyyteen miksi edelleen näitä pitää suorittaa unissaankin.
Snap Crackle Pop
lauantai 7. toukokuuta 2016
Mitä minä haluan kun kuolen?
Tuossa eräs blogi aiheesta
Kun kuolen
Kuolemasta kannattaa puhua ennen kuin aika kuluu ja menee ohitse.
Monet tietävät mitä haluan. Tuhkaus. Ei hautajaisia. Ei mitään.
Mutta surevia on kunnioitettava niin, että heillä on vapaus pitää seremonioita jos se helpottaa heidän suruaan. Että saa jonkin asian päätökseen edes jossain vaiheessa.
Jos mitään ei tapahdu, ihmiset eivät kokoonnu vaikka tarvetta olisi, jokin jää ilmaan roikkumaan. Elävillä on oikeutensa surra ja muistella. On oikeus vihata ja rakastaa. On oikeus itkeä ja huutaa. Sillä vasta kun on päästänyt mustaa ulos itsestään, voi jälleen löytää valoa ja iloa tähän arkiseen elämäänsä.
Eilen kirjoitin johonkin sururyhmään poikani kuolemasta. Ja sen julkaiseminen ja huomionosoitusten lukeminen sattui taas aivan liikaa. Itkin ja vuolaasti. Pyysin anteeksi pojaltani, että jälleen olen niin pohjattoman surullinen. Vaikka ei hän sitä varmaankaan kaipaa. Minähän olen vapaa sielu tuntemaan ja tunteet meitä ihmisiä vievät päättömästi. Kaikkea ei tarvitse hallita, eikä pidätellä.
Otin rumpuni ja rummutin, mutta se ei nostanut sisältäni mitään enempää. Ei ollut sen aika. Mutta se aika tulee vielä, sitten kun on se oikea hetki.
Huomaan, etten ole valmis moneen asiaan vielä. Aika eheyttää, vaikka moni sanoo, että se on klisee, että aika parantaa. No, se on hivenen riippuvainen siitä, antaako itse paranemiselle ja eheytymiselle tilaa. Sururyhmissä koen välillä olevani hirveän haavoittuvainen vain siitä, että näen ihmisten ottamia kuvia edesmenneistään, arkuissaan makaamassa. Koska en itse olisi ottanut niitä kuvia. Mutta nämä asiat eivät ole kenenkään tuomittavissa. Ne ovat vain omaisten tapoja muistaa ja kokea ja nähdä asiat. Minun asiani ei ole tuomita, sillä jokaisella on vapaus toteuttaa elämä ja kuolema omalla tavallaan.
Toivon, että toiveitani kunnioitetaan. Ettei ole hautakiveä, jonka luokse pitää tuoda kukkia tai jota pitää hoitaa vuodesta toiseen. Tai jonka hoitamisesta pitäisi maksaa. Edesmenneet ovat kuitenkin mielissä ja muistoissa. Eivät he enää ole siinä kehossa tai tuhkassa.
Siinäpä tärkeimmät.
Kun kuolen
Kuolemasta kannattaa puhua ennen kuin aika kuluu ja menee ohitse.
Monet tietävät mitä haluan. Tuhkaus. Ei hautajaisia. Ei mitään.
Mutta surevia on kunnioitettava niin, että heillä on vapaus pitää seremonioita jos se helpottaa heidän suruaan. Että saa jonkin asian päätökseen edes jossain vaiheessa.
Jos mitään ei tapahdu, ihmiset eivät kokoonnu vaikka tarvetta olisi, jokin jää ilmaan roikkumaan. Elävillä on oikeutensa surra ja muistella. On oikeus vihata ja rakastaa. On oikeus itkeä ja huutaa. Sillä vasta kun on päästänyt mustaa ulos itsestään, voi jälleen löytää valoa ja iloa tähän arkiseen elämäänsä.
Eilen kirjoitin johonkin sururyhmään poikani kuolemasta. Ja sen julkaiseminen ja huomionosoitusten lukeminen sattui taas aivan liikaa. Itkin ja vuolaasti. Pyysin anteeksi pojaltani, että jälleen olen niin pohjattoman surullinen. Vaikka ei hän sitä varmaankaan kaipaa. Minähän olen vapaa sielu tuntemaan ja tunteet meitä ihmisiä vievät päättömästi. Kaikkea ei tarvitse hallita, eikä pidätellä.
Otin rumpuni ja rummutin, mutta se ei nostanut sisältäni mitään enempää. Ei ollut sen aika. Mutta se aika tulee vielä, sitten kun on se oikea hetki.
Huomaan, etten ole valmis moneen asiaan vielä. Aika eheyttää, vaikka moni sanoo, että se on klisee, että aika parantaa. No, se on hivenen riippuvainen siitä, antaako itse paranemiselle ja eheytymiselle tilaa. Sururyhmissä koen välillä olevani hirveän haavoittuvainen vain siitä, että näen ihmisten ottamia kuvia edesmenneistään, arkuissaan makaamassa. Koska en itse olisi ottanut niitä kuvia. Mutta nämä asiat eivät ole kenenkään tuomittavissa. Ne ovat vain omaisten tapoja muistaa ja kokea ja nähdä asiat. Minun asiani ei ole tuomita, sillä jokaisella on vapaus toteuttaa elämä ja kuolema omalla tavallaan.
Toivon, että toiveitani kunnioitetaan. Ettei ole hautakiveä, jonka luokse pitää tuoda kukkia tai jota pitää hoitaa vuodesta toiseen. Tai jonka hoitamisesta pitäisi maksaa. Edesmenneet ovat kuitenkin mielissä ja muistoissa. Eivät he enää ole siinä kehossa tai tuhkassa.
Siinäpä tärkeimmät.
torstai 5. toukokuuta 2016
Osien summa on kokonaisuutta suurempi
Nähdä maailma hiekanjyvässä,
Ja taivas villikukassa,
Pitää äärettömyyttä kämmenellä,
Ja elää iankaikkisuus tunnissa.
William Blake (1757-1827)
Ahdistus
Osin kevään tuomaa, kuumuuden luomaa. Ja tietysti elämäntilanteen mukaista ahdistusta. Palleaa ahdistaa, hengitys kyllä kulkee mutta ei virtaa mukavan viileänä.
Itseäni alkaa ahdistaa oman ahdistuksen kirjoittaminen ja siitä lukeminen. Siksi olen monta blogia aloittanut ja yhtä monta lopettanut. Koska kukaan ei jaksa sitä jatkuvaa narinaa ja narinaa ja valitusta aina vaan ja uudestaan. Ja tänään on just sellainen päivä, että tuo otsake on ihan väärä. Vaikka olo on just sellainen, niin sitä ei tarvitsisi eikä jaksaisi aina korostaa ja alleviivata. Se kuluttaa itseäni ja se kuluttaa niitä harvoja lukijoita, joita tänne eksyy.
Siksi haluan korostaa, että nauran ja olen ihan huumorintajuinen oma itseni. Yksin ollessa nyt tässä tuolissani ei paljon naarata :) No, mille nyt nauraisin kun ei ole vitsinkertojiakaan ympärillä. Kissat nukkuu mahdollisimman varjoisassa paikassa tänään.
Eilen pihalla oli aivan vieras kissa ja se selkeästi piristi näitä omia kattejani oikein hurjasti. Yksi piiloutui alkukontaktin jälkeen autotalliin. Toinen seurasi vierasta raitaturkkia tiiviisti ja lopulta taisi ajaa vierailijan huitsin nevadaan. Kolmas oli utelias ja nuuski ilmaa tarkasti kun vieras katsoi muualle. Sitten kun katsoi kohti, niin piti sähistä ja olla niin kovaa kissaa. Vieraileva tähti oli nuorukainen, rauhallinen ja utelias. Tarjosin vettä, mutta kyllä luonnosta nyt löytyy rapakoitakin jos ei vesikippoon asti päässytkään. Illalla vierailija oli kenties ajettu takaisin sinne mistä oli tullutkin. Toivottavasti meni kotiinsa syömään.
Ja siinä ne tärkeimmät. Pitää se ruokakin tehdä vielä tänään. Tuli luvattua.
Se mikä arjessa näkyy väsymyksenä ja saamattomuutena nyt, on itsetehdyn ruoan vähäisyys. Ei huvita, ei kiinnosta. Ei jaksaisi mitään. Olkoon se niin. Selviäisin ihan vaan leivällä ja kahvilla tai puurolla. Tänään selviäisin vaikka vain mineraaliveden voimin.
Itseäni alkaa ahdistaa oman ahdistuksen kirjoittaminen ja siitä lukeminen. Siksi olen monta blogia aloittanut ja yhtä monta lopettanut. Koska kukaan ei jaksa sitä jatkuvaa narinaa ja narinaa ja valitusta aina vaan ja uudestaan. Ja tänään on just sellainen päivä, että tuo otsake on ihan väärä. Vaikka olo on just sellainen, niin sitä ei tarvitsisi eikä jaksaisi aina korostaa ja alleviivata. Se kuluttaa itseäni ja se kuluttaa niitä harvoja lukijoita, joita tänne eksyy.
Siksi haluan korostaa, että nauran ja olen ihan huumorintajuinen oma itseni. Yksin ollessa nyt tässä tuolissani ei paljon naarata :) No, mille nyt nauraisin kun ei ole vitsinkertojiakaan ympärillä. Kissat nukkuu mahdollisimman varjoisassa paikassa tänään.
Eilen pihalla oli aivan vieras kissa ja se selkeästi piristi näitä omia kattejani oikein hurjasti. Yksi piiloutui alkukontaktin jälkeen autotalliin. Toinen seurasi vierasta raitaturkkia tiiviisti ja lopulta taisi ajaa vierailijan huitsin nevadaan. Kolmas oli utelias ja nuuski ilmaa tarkasti kun vieras katsoi muualle. Sitten kun katsoi kohti, niin piti sähistä ja olla niin kovaa kissaa. Vieraileva tähti oli nuorukainen, rauhallinen ja utelias. Tarjosin vettä, mutta kyllä luonnosta nyt löytyy rapakoitakin jos ei vesikippoon asti päässytkään. Illalla vierailija oli kenties ajettu takaisin sinne mistä oli tullutkin. Toivottavasti meni kotiinsa syömään.
Ja siinä ne tärkeimmät. Pitää se ruokakin tehdä vielä tänään. Tuli luvattua.
Se mikä arjessa näkyy väsymyksenä ja saamattomuutena nyt, on itsetehdyn ruoan vähäisyys. Ei huvita, ei kiinnosta. Ei jaksaisi mitään. Olkoon se niin. Selviäisin ihan vaan leivällä ja kahvilla tai puurolla. Tänään selviäisin vaikka vain mineraaliveden voimin.
tiistai 3. toukokuuta 2016
Muistelu
Jokin etappi lähestyy ja täyttyy ja menee ohitse.
Kuun vaihde helpotti jotain, kun sai kääntää seinäkalenterin uudelle kuukaudelle. Kuolinpäivä piiloutui, eikä enää rävähdä silmään joka ikinen kerta kun kalenteria silmäilee ohikulkiessaan. Asiat ovat pieniä ja niin isoja ja satuttavia samalla kertaa.
Ollaan myös sovittu muistelupäivä, muisteluhetki läheisten kesken. Koska ei ole kirkollisia rutiineja, on kehitettävä omansa ja sitten huomaa miten niille rutiineille on paikkansa kuitenkin. On saatettava jokin vaihe loppuun, jotta pääsisi astumaan sen rajan ylitse enemmän rauhaan.
Ja vielä tulee vaiheita, joissa on tuo sama tuntu. Tulee syntymäpäivä, tulee joulu, nimipäivä. Juhlat, joissa kaikissa on omat muistonsa. Eikä ole enää mitään fyysistä paikkaa, jonne lähettää kortti tai kirje, jonne sujauttaa vähän lahjarahaa. Itselleni kaikki paikat ovat sopivia muisteluun, suruun ja iloon. Ensin aloitetaan surusta ja harmaimmista sävyistä, kunnes on pyyhitty kyyneleet tai annettu niitten kuivua kokonaan, sitten voi jo huokaista ja hymähtää. Sitten jatketaan taas eteenpäin tätä elämää, jossa on aika.
Tämä tilanne on tuonut elämän rajallisuutensa niin liki minua, etten tiedä uskallanko todella haaveilla mistään materiaalisesta elämääni. Mitä jos en olekaan täällä vaikkapa vuoden päästä tai edes viiden vuoden päästä? Tiedän, että tämä kuuluu elämään, vaiheeseen, jossa mietitään loppuja niin, ettei uskalla oikein aloittaa mitään. Elämä on saamista ja antamista, luopumista. Ei se ole sitä kaikkea kerralla ja jatkuvasti ja kuitenkin on. Riippuen siitä mitä ajattelee, millä syvyydellä.
Olen miettinyt, olenko väärässä liian myöhäisessä iässä aloittamaan enää yhtään mitään isompaa projektia. Saisinko omistaa sen oman metsän, jossa olisin rauhassani? Saisinko istua siinä omassa talossani, jossa tuntisin talon vuosikymmenten elämän? Talon, josta monet monet ovat jo luopuneet ja jälleen useat siitä ovat valmiit luopumaan, vaikka se satuttaa. Kykenenkö minä siihen? Vai olenko vain turhien haaveitten äärellä? Kuka siihenkin vastaisi? Nostaisiko joku kortin? Uskoisinko johonkin korttiin vai lentäisinkö vain päin.. tulevaisuutta? Nousen siivilleni kun hyppään. Niinhän olen aina tehnyt. Olen pudonnutkin nokka edellä maahan, ontunut ja ollut sumupilvessä. Mutta sieltäkin olen noussut hitaasti mutta varmasti. En takaisin siihen samaan kuin ennen pudotusta, vaan lähinnä vapaammaksi olla oma itseni.
Intiaanit eivät omistaneet maataan ja silti se heiltä vietiin. Aika omituista oikeastaan, että joku jossain on joskus pistänyt maan palasiksi ja palstoiksi ja sitä sitten pitää nyt hoitaa ja kunnostaa. Pitää istuttaa ja kerätä satoa. Vaikka maa eläisi itsekseen aivan yhtä hyvin. Ilman ihmistä kaikki voisi paremmin. Jos ihminen jostain syystä pääsee avaruuteen valloittamaan mitään (epäilen) niin sieltäkin se merkitsee itselleen reviirin. Iskee lipun sinne, minne se ei koskaan ole kuulunut. Kukaan ei ole tullut tulevaisuudesta kertomaan meille mitään. Luulisin. Silti ihminen hamuaa tulevaisuuteen. Ihminen haluaisi pitkittää tätä elämäänsä äärimmäisyyksiin. Kunnes tulee siihen vaiheeseen, ettei elämässä ole enää mitään tavoiteltavaa, voi päästää irti.
No, tuollaista ajatusten lentoa tänään. Vapaata leijuntaa.
Kuun vaihde helpotti jotain, kun sai kääntää seinäkalenterin uudelle kuukaudelle. Kuolinpäivä piiloutui, eikä enää rävähdä silmään joka ikinen kerta kun kalenteria silmäilee ohikulkiessaan. Asiat ovat pieniä ja niin isoja ja satuttavia samalla kertaa.
Ollaan myös sovittu muistelupäivä, muisteluhetki läheisten kesken. Koska ei ole kirkollisia rutiineja, on kehitettävä omansa ja sitten huomaa miten niille rutiineille on paikkansa kuitenkin. On saatettava jokin vaihe loppuun, jotta pääsisi astumaan sen rajan ylitse enemmän rauhaan.
Ja vielä tulee vaiheita, joissa on tuo sama tuntu. Tulee syntymäpäivä, tulee joulu, nimipäivä. Juhlat, joissa kaikissa on omat muistonsa. Eikä ole enää mitään fyysistä paikkaa, jonne lähettää kortti tai kirje, jonne sujauttaa vähän lahjarahaa. Itselleni kaikki paikat ovat sopivia muisteluun, suruun ja iloon. Ensin aloitetaan surusta ja harmaimmista sävyistä, kunnes on pyyhitty kyyneleet tai annettu niitten kuivua kokonaan, sitten voi jo huokaista ja hymähtää. Sitten jatketaan taas eteenpäin tätä elämää, jossa on aika.
Tämä tilanne on tuonut elämän rajallisuutensa niin liki minua, etten tiedä uskallanko todella haaveilla mistään materiaalisesta elämääni. Mitä jos en olekaan täällä vaikkapa vuoden päästä tai edes viiden vuoden päästä? Tiedän, että tämä kuuluu elämään, vaiheeseen, jossa mietitään loppuja niin, ettei uskalla oikein aloittaa mitään. Elämä on saamista ja antamista, luopumista. Ei se ole sitä kaikkea kerralla ja jatkuvasti ja kuitenkin on. Riippuen siitä mitä ajattelee, millä syvyydellä.
Olen miettinyt, olenko väärässä liian myöhäisessä iässä aloittamaan enää yhtään mitään isompaa projektia. Saisinko omistaa sen oman metsän, jossa olisin rauhassani? Saisinko istua siinä omassa talossani, jossa tuntisin talon vuosikymmenten elämän? Talon, josta monet monet ovat jo luopuneet ja jälleen useat siitä ovat valmiit luopumaan, vaikka se satuttaa. Kykenenkö minä siihen? Vai olenko vain turhien haaveitten äärellä? Kuka siihenkin vastaisi? Nostaisiko joku kortin? Uskoisinko johonkin korttiin vai lentäisinkö vain päin.. tulevaisuutta? Nousen siivilleni kun hyppään. Niinhän olen aina tehnyt. Olen pudonnutkin nokka edellä maahan, ontunut ja ollut sumupilvessä. Mutta sieltäkin olen noussut hitaasti mutta varmasti. En takaisin siihen samaan kuin ennen pudotusta, vaan lähinnä vapaammaksi olla oma itseni.
Intiaanit eivät omistaneet maataan ja silti se heiltä vietiin. Aika omituista oikeastaan, että joku jossain on joskus pistänyt maan palasiksi ja palstoiksi ja sitä sitten pitää nyt hoitaa ja kunnostaa. Pitää istuttaa ja kerätä satoa. Vaikka maa eläisi itsekseen aivan yhtä hyvin. Ilman ihmistä kaikki voisi paremmin. Jos ihminen jostain syystä pääsee avaruuteen valloittamaan mitään (epäilen) niin sieltäkin se merkitsee itselleen reviirin. Iskee lipun sinne, minne se ei koskaan ole kuulunut. Kukaan ei ole tullut tulevaisuudesta kertomaan meille mitään. Luulisin. Silti ihminen hamuaa tulevaisuuteen. Ihminen haluaisi pitkittää tätä elämäänsä äärimmäisyyksiin. Kunnes tulee siihen vaiheeseen, ettei elämässä ole enää mitään tavoiteltavaa, voi päästää irti.
No, tuollaista ajatusten lentoa tänään. Vapaata leijuntaa.
torstai 28. huhtikuuta 2016
Let yesterday Burn in a Fire
MATISYAHU LYRICS
Feel like the world don't love you
They only want to push you away
Some days people don't see you
You feel like you're in the way
Today you feel, as if everyone hates
Pointing their fingers, looking at your mistakes
You do good, they want great
No matter what you give they still want to take
Give your love and they throw it back
You give your heart they go on attack
When there's nothing left for you,
Only thing that you can do, say
Today, today, live like you wanna,
Let yesterday burn and throw it in a fire, in a fire, in a fire,
Fight like a Warrior,
Today, today, live like you wanna,
Let yesterday burn and throw it in a fire, in a fire, in a fire,
Live like a Warrior
Some things you should let go, they're only gonna pull you down,
Just like weight on your shoulder they are only gonna make you drown
We all swing high, we all swing low,
We all got secrets people don't know
We all got dreams we can't let go,
We want to brave, Don't be afraid
No
Today, today, live like you wanna,
Let yesterday burn and throw it in a fire, in a fire, in a fire,
Fight like a Warrior,
Today, today, live like you wanna,
Let yesterday burn and throw it in a fire, in a fire, in a fire,
Live like a Warrior
Your heart is too heavy from things you carry a long time,
You been up you been down, tired and you don't know why,
But you're never gonna go back, you only live one life
Let go, let go, let goooooo, Let go, let go, let goooooo,
Today, today, live like you wanna,
Let yesterday burn and throw it in a fire, in a fire, in a fire,
Fight like a Warrior,
Today, today, live like you wanna,
Let yesterday burn and throw it in a fire, in a fire, in a fire,
Live like a Warrior
Today, today, live like you wanna,
Let yesterday burn and throw it in a fire, in a fire, in a fire,
Fight like a Warrior,
Today, today, live like you wanna,
Let yesterday burn and throw it in a fire, in a fire, in a fire,
Live like a Warrior
They only want to push you away
Some days people don't see you
You feel like you're in the way
Today you feel, as if everyone hates
Pointing their fingers, looking at your mistakes
You do good, they want great
No matter what you give they still want to take
Give your love and they throw it back
You give your heart they go on attack
When there's nothing left for you,
Only thing that you can do, say
Today, today, live like you wanna,
Let yesterday burn and throw it in a fire, in a fire, in a fire,
Fight like a Warrior,
Today, today, live like you wanna,
Let yesterday burn and throw it in a fire, in a fire, in a fire,
Live like a Warrior
Some things you should let go, they're only gonna pull you down,
Just like weight on your shoulder they are only gonna make you drown
We all swing high, we all swing low,
We all got secrets people don't know
We all got dreams we can't let go,
We want to brave, Don't be afraid
No
Today, today, live like you wanna,
Let yesterday burn and throw it in a fire, in a fire, in a fire,
Fight like a Warrior,
Today, today, live like you wanna,
Let yesterday burn and throw it in a fire, in a fire, in a fire,
Live like a Warrior
Your heart is too heavy from things you carry a long time,
You been up you been down, tired and you don't know why,
But you're never gonna go back, you only live one life
Let go, let go, let goooooo, Let go, let go, let goooooo,
Today, today, live like you wanna,
Let yesterday burn and throw it in a fire, in a fire, in a fire,
Fight like a Warrior,
Today, today, live like you wanna,
Let yesterday burn and throw it in a fire, in a fire, in a fire,
Live like a Warrior
Today, today, live like you wanna,
Let yesterday burn and throw it in a fire, in a fire, in a fire,
Fight like a Warrior,
Today, today, live like you wanna,
Let yesterday burn and throw it in a fire, in a fire, in a fire,
Live like a Warrior
---
Elä kuin soturi
Tuntuu siltä ettei maailma rakasta sinua
vaan työntää sinut syrjään
Joinain päivinä ihmiset eivät huomaa sinua
ja olet vain tiellä
Tänään tunnet, että jokainen vihaa sinua
osoittaen sinua sormellaan, nähden vain virheesi
Sinä suoriudut hyvin, he haluavat vain parasta
Kuinka paljon tahansa annatkaan, he jatkavat ottamistaan
Anna rakkautesi ja he paiskaavat sen takaisin
Annat sydämesi, he hyökkäävät kimppuusi
Kun sinulla ei ole enää mitään jäljellä
Voit sanoa vain:
Tänään, tänään, elä niin kuin haluat
Anna eilisen palaa ja heitä se tuleen
Taistele kuin soturi
Sinun pitäisi päästää irti asioista, jotka vetävät sinua alas
Niinkuin paino hartioilla, ne hukuttavat sinut
Me kaikki keinumme korkealla, me kaikki keinumme matalalla
Meillä kaikilla on omat salaisuutemme
Meillä kaikilla on unelmamme, joista emme päästä irti
Me haluamme olla rohkeita, Älä pelkää
Tänään, tänään, elä niin kuin haluat
Anna eilisen palaa ja heitä se tuleen
Taistele kuin soturi
Sydämesi on liian raskas asioista, joita kannat mukanasi
Olet ollut ylhäällä, olet ollut alhaalla, väsyneenä tietämättä miksi
Mutta et koskaan palaa takaisin, elät vain yhden elämän
Päästä irti...
Tänään, tänään, elä niin kuin haluat
Anna eilisen palaa ja heitä se tuleen
Taistele kuin soturi
---
Koska Tänään sinun loppuunkäytetty kehosi poltetaan,
eikä siihen enää voi palata.
On päästettävä irti menneestä,
juuri tästä elämästä,
koska se on eletty kuin soturi.
Muistoasi kunnioittaen
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)