lauantai 7. toukokuuta 2016

Mitä minä haluan kun kuolen?

Tuossa eräs blogi aiheesta

Kun kuolen

Kuolemasta kannattaa puhua ennen kuin aika kuluu ja menee ohitse.

Monet tietävät mitä haluan. Tuhkaus. Ei hautajaisia. Ei mitään.
Mutta surevia on kunnioitettava niin, että heillä on vapaus pitää seremonioita jos se helpottaa heidän suruaan. Että saa jonkin asian päätökseen edes jossain vaiheessa.

Jos mitään ei tapahdu, ihmiset eivät kokoonnu vaikka tarvetta olisi, jokin jää ilmaan roikkumaan. Elävillä on oikeutensa surra ja muistella. On oikeus vihata ja rakastaa. On oikeus itkeä ja huutaa. Sillä vasta kun on päästänyt mustaa ulos itsestään, voi jälleen löytää valoa ja iloa tähän arkiseen elämäänsä.

Eilen kirjoitin johonkin sururyhmään poikani kuolemasta. Ja sen julkaiseminen ja huomionosoitusten lukeminen sattui taas aivan liikaa. Itkin ja vuolaasti. Pyysin anteeksi pojaltani, että jälleen olen niin pohjattoman surullinen. Vaikka ei hän sitä varmaankaan kaipaa. Minähän olen vapaa sielu tuntemaan ja tunteet meitä ihmisiä vievät päättömästi. Kaikkea ei tarvitse hallita, eikä pidätellä.

Otin rumpuni ja rummutin, mutta se ei nostanut sisältäni mitään enempää. Ei ollut sen aika. Mutta se aika tulee vielä, sitten kun on se oikea hetki.

Huomaan, etten ole valmis moneen asiaan vielä. Aika eheyttää, vaikka moni sanoo, että se on klisee, että aika parantaa. No, se on hivenen riippuvainen siitä, antaako itse paranemiselle ja eheytymiselle tilaa. Sururyhmissä koen välillä olevani hirveän haavoittuvainen vain siitä, että näen ihmisten ottamia kuvia edesmenneistään, arkuissaan makaamassa. Koska en itse olisi ottanut niitä kuvia. Mutta nämä asiat eivät ole kenenkään tuomittavissa. Ne ovat vain omaisten tapoja muistaa ja kokea ja nähdä asiat. Minun asiani ei ole tuomita, sillä jokaisella on vapaus toteuttaa elämä ja kuolema omalla tavallaan.

Toivon, että toiveitani kunnioitetaan. Ettei ole hautakiveä, jonka luokse pitää tuoda kukkia tai jota pitää hoitaa vuodesta toiseen. Tai jonka hoitamisesta pitäisi maksaa. Edesmenneet ovat kuitenkin mielissä ja muistoissa. Eivät he enää ole siinä kehossa tai tuhkassa.

Siinäpä tärkeimmät.


2 kommenttia:

Unknown kirjoitti...

Kyllä, kuolemasta on hyvä puhua ennenkuin se aika tosiaan "ajaa ohitse". Kuolemasta ja siitä, mitä toivoisi itselle tehtävän oman kuoleman jälkeen - on vaikeampi aihe usein kuuntelijalle saati itselleen, itse on ne asiat käynyt läpi jo monta kertaa ja on sinut sen kanssa että kuolema on osa tätä elämää, yhden vaiheen loppu, toisen alku.
Kiitos että olet jaksanut jakaa ajatuksiasi <3

soulsays kirjoitti...

Kiitos kommentista Maarit <3
Onhan niitä ns. hautaustestamentteja saatavissa ihan netistäkin. Ne voi valmiiksi täyttää ja vaikka toimittaa hautaustoimistoon odottamaan. Ja jos joku läheinen on valmis sellaisen testamentin säilyttämään niin se on varmaan hyvä ajatus. On sitten se jokin dokumentti johon voi nojautua, eikä tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä, ettei se arkku olekaan kallis tai kukat komeat. Itse päähenkilölle vaatimattomuus voi olla tärkein asia. Ettei lyödä yli missään kohdin. Ainakin itse ajattelen, että prameus on tuhlausta tuossa vaiheessa. Ja jos sitä ei eläessäkään arvostanut, miksi se sinä yhtenä päivänä pitäisi olla läsnä. Ja jokaisella on ikioma ajatuksensa tästä asiasta. Hyvähän se olisi tuoda julki.