sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Ole vain onnellinen

Niin sinä viestitit ja kerroit ja kehotit.

Juuri tänään Äitienpäivänä. Kiitos poikani siitä <3

Onhan minulla 2 poikaa edelleen. Eikä etäisyyttä ole kumpaankaan enempää kuin toiseen. Se on ihan vain ajatuksen päässä, tuossa vieressä. Rakkaus sydämessä.



Äidit vain
nuo toivossa väkevät
Jumalan näkevät.
Heille on annettu voima ja valta
kohota unien pilvien alta
ja katsella korkeammalta

Lauri Viita









sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Alkusanat

Löysin eilen ilmaishyllystä Paulo Coelhon kirjan Valkyriat. En ole vielä kunnolla aloittanut lukemistaan, mutta heti alkusanoissa oli runo:

"Sillä rakkaimpansa surmaa mies
jok'ainoa päällä maan,
joku sanoin kavalin sen tekee,
joku myrkkyä katseessaan,
sen pelkuri tekee suudelmin,
mies uljas miekallaan.

Oscar Wilde

Se mikä tapahtuu kerran, tapahtuu tuskin toiste, mutta se mikä tapahtuu kahdesti, tapahtuu varmasti myös kolmannen kerran."

Mitä tämä kaikki tarkoittaa kirjassa, en vielä tiedä, mutta tämä runo herätti minussa menneisyyden eloon. Ehkäpä minä en anna sen tapahtua enää toiste. Minua ei sanallisella miekalla silvota. I learned from the best, I learned from you.

https://www.youtube.com/watch?v=YFVnVuTcz9I







sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Uusi elämä

Se päivä lähestyy. Vuosi kuolemastasi. Vuosi siitä hirveästä tunnetilasta, josta piti turruttaa itsensä pois unilääkkeitten avulla edes joksikin ajaksi.

Mitkä on sitten tunnelmani nyt?

Ei niin pahat ollenkaan. Suru on ja ikävä on. Huokailtua tulee, mietittyä tulee.

Löysin vanhoja valokuvia, joita olikin ihan hyvä katsella. Ei tullut paha mieli lainkaan. Tuli vain se muistikuva siitä miten olit varsinainen hulivili. Hyvä kun kamera sinut tavoitti. Onneksi tavoitti :) Koska nyt voin katsella niitä kuvia hyvillä mielin.

On myös syntynyt uusi elämä. Rohkea sielu tähän maailmaan. Rohkeasti tuli katsomaan ja kokemaan mitä tämä maailma pitää sisällään. Ja se tieto kantaa, että vielä on sieluja, jotka haluavat tulla tänne oppimaan omat oppiläksynsä, antamaan meille tuttavuutensa, lahjansa esille.

Tänään ajattelin, että eikö tätä sinun kuolemasi vuosipäivää voisi pitää uuden elämän syntyjuhlana. Sillä sinä synnyit silloin lähes vuosi sitten uuteen elämään, siihen jota me emme muista enää olevan olemassakaan. Vaikka tiedän sen olevan, en muista siitä mitään. Tiedän vain että se on vapaus.

Ja tiedät etten minä halua pitää sinua ajatusteni ja suruni vankina. Olen sen sinulle kertonut monesti surressani. Älä sinä välitä, jatka vain sinne minne sinun pitää mennä. Minä olen tässä ja sinä olet siellä. Ja olemme yhtä ja tulemme olemaan.

Olemme tässä ja olemme tuolla. Olemme muistoissa ja olemme tulevaisuudessa. Olemme missä vain ajatus vapaasti liikkuu. Ja olemme nimenomaan tässä nyt hetkessä, läsnä.

Jonkun mielestä tuo kuulostaa joltain utopialta tai sekavalta ajatuskaasulta. :)

Mutta kun on tietoinen siitä miten sielu liikkuu, henki kulkee, mielikuvitus vie ja kuljettaa ja se kaikki on niin totta. Silloin ei tarvitse selittää enää mitään, vaan silloin voi olla vain läsnä ja tietää kaiken olevan hyvin.





<3

<3

<3



perjantai 24. maaliskuuta 2017

Ole ajan tasalla

ja katso mitä maailmalla tapahtuu.. mainostaa twitter.

No, jotenkin en löydä maailman tapahtumia jostain twitteristä, irrallisista ajatuksista ja pieneen tilaan ahdetuista huippumahtavista lauseista. Sitähän kai siellä koitetaan vääntää, sitä huomattavaa lyhyesti virsi kaunis-tokaisua. Ei ole mun juttu. Mieluummin japanilainen haiku.

Onko muuten japanilainen kadottanut sijansa sanalle japanialainen? Ja miksi erään tv-kanavan kääntäjä on alkanut kutsumaan ihmisiä Se-sanalla? Varsinkin silloin kun Se ihminen on rikollinen tai vastaava. Ihan vaan piti päästä sanomaan tuo ääneen, niin ei tartte tuotakaan miettiä enää.

Jatketaan. Miksi samat ohjelmat seilaa kanavilta toisille. Ne samat jaksot uudestaan ja uudestaan ja vielä uudestaan. Elokuvatkin. Jos olet päättänyt, etten tuota leffaa kyllä katso niin eikö se jossain vaiheessa ole juuri vastassa kun et mitään muuta kanavaa jaksa katsoa tai ne eivät toimi. Ohjelmat kierrätetään miljoona kertaa ja se varmaan tulee halvemmaksi, koska kaikkihan lasketaan siinä ilmiömäisessä raha-nimisessä aineksessa. Enpä oikeastaan edes enää ihmettele miksi oma äitinikin on täysin kypsynyt tuohon toosaan.

Ja se eräs perjantainen ohjelma, jossa piti olla jotain katsottavaa henkisistä asioista. Aivan ala-arvoista. Jospa edes joku tajuaisi tehdä ohjelman henkisyydestä ilman sitä ikuista huuhaa vastaan skeptikot. Kun ei sitä tarvittaisi. Saahan ihmiset ajatella ihan omilla aivoillaan. Jos haluaa olla ja on henkinen ihminen niin on sitä. Jos on skeptikko, niin on sitten sitä. Onko se nyt niin vaikeaa.

Näin pinnallisia sitä olen ajatellut. Ja tähän ne sain kirjattua. Pois minusta.



Tällaista löytyi kun kaivoimme aitan vanhoja tavaroita.



perjantai 17. maaliskuuta 2017

torstai 16. helmikuuta 2017

Eutanasia

Seurasin tuota tapahtumaa, jossa ojennettiin kansalaisadressi kansanedustajille eutanasiaa koskevan lain luomisesta.  Vihdoinkin.

Olen kokenut kovaa kipua. En kovin kauaa, mutta olen kokenut. Tunnen ihmisiä, joilla on kroonisia kipuja, hyvinkin kovia kipujaksoja sekä kroonista jatkuvaa kipua. Tunnen jopa ihmisen, joka ei leikkauksensa aikana menettänytkään tajuntaansa, vaikka leikkaussalissa kaikki niin luulivat. Hän tunsi kaiken mitä leikkauksessa tapahtui, hän kuuli kaiken. Hän ei vain kyennyt mitenkään ilmaisemaan ympäristölleen, että hän tuntee kaiken. Kaiken kivun, aivan kaiken. Ja muistaakseni kyse oli tekonivelleikkauksesta.

Kun ajattelen heitä, jotka nyt automaattisesti oman ammattitaitonsa siunaamina vastustavat eutanasiaa, niin eivät hekään ihan kaikkea tiedä. Emme me tiedä kaikkea. Me emme tiedä miltä toisesta ihmisestä tuntuu.

Kun Päivi Räsänen mainitsi että ihmisen voi aina nukuttaa, jos kipulääkitys ei auta, niin tuli mieleeni tuo yllämainitsemani varmasti harvinainen tilanne, jossa unilääkitys ei ollut muuta kuin lamauttava. Kipua se ei vienyt mihinkään. Me emme tiedä kaikkea. Siksi meille on annettava valinnan vapaus päättää itsestämme.

Kun ihminen ei kykene kommunikoimaan, olemme muitten armoilla.

Olen nähnyt tilanteen, jossa hoidettavalla oli kovasti asiaa hoitajalle, joka ei kuunnellut, vaan kävi 5 kertaa sanomassa että hoitaja tulee aivan pian. Ehkä hän olikin opiskelija, mutta hän ei pysähtynyt kuulemaan että tuo ihminen olisi tarvinnut jonkin pienen palveluksen. Ei mitään vaikeaa. Minunkin oli vaikea ymmärtää tuon ihmisen puhetta, mutta sen toki oppii kun vain antaa sen aikansa.

Tuossa siis kokemus siitä, miten kommunikointivaikeudet varmasti aiheuttavat paljon isompaa hankaluutta kuin voisi kuvitellakaan mm. kiputilanteissa.

Nimeni olen aikoinaan tuon vetoomuksen listaan laittanut, sillä se on itselleni hyvin itsestäänselvä asia, että kipuhoidon toimimattomuus aiheuttaa aivan liian paljon tuskaa ihmisille, joitten elinaika on jo hyvin lyhyt muutenkin. Emme me haluaisi sellaista tapahtuvan itsellemme saati läheisillemme.


Irtipäästäminen

Tuo asia on tullut eteeni montaa tietä ihan viime päivinä. Ja merkitsee se sitäkin, että itsenikin on aika vähitellen päästää irti sisimmässäni asuvasta surusta. Sen verran kuin siihen kykenen ja siihen tahtiin kuin kykenen. En sitä nyt heti pysty tekemään, sillä edessäni on vielä päiviä, jolloin kaikki vielä tapahtuu ja myllertää sisimmässäni.

5.4.2016 oli päivämäärä, joka oli alkusyy tälle blogille. Poikani kuoli, tapaturmaisesti muuntohuumeeseen. Virallisesti se on näin kirjattu kirjoihin ja kansiin.

Tuo vuosipäivä on vielä edessäpäin ja tiedän, etten pysty sulkemaan ovea surulle ennen sitä päivämäärää. Enkä tietenkään voi sulkea surua pois elämästäni. Se tulee olemaan aina, se ikävä, se jokin tunne, josta ei saa kiinni ja jolle ei ole sanoja.

Mietin tuossa kuolemaa noin yleensä ja miten syöpään sairastuneet, parantuneet, ovat itse lausuneet, että he taistelivat tiensä terveyteen. Vai onko se median antama mielikuva asialle? Minusta tuntuu, että se on ulkopuolelta tuotu lause, joka ei voi olla totta. Eihän kukaan voi kirjaimellisesti itse päättää, että nyt en kuole, nyt paranen. Ei kukaan voi taistella itseään pois kuoleman päivämäärästä. On vain olemassa se päivä, jolloin kuolee ja sitä ennen on päiviä, jolloin ei ollut vielä aika kuolla.

On jopa hyvin loukkaavaa heitä kohtaan, jotka "eivät jaksaneetkaan" taistella tarpeeksi, jotta eivät olisi kuolleet. Syyllistävääkin. Miksi sinä et taistele enemmän, jotta saisit elää. Kun muutkin ovat taistelleet ja selvinneet. Ja miten luvataan elokuvissa, älä huolehdi, en minä aio kuolla vielä pitkään aikaan. Kuka sen lupauksen voi tehdä ja mukamas täyttää. Se ei ole itsestä kiinni.

Olen joskus tällainen sanoihin takertuja.

Eräänä iltana katsoin ruotsinkieliseltä kanavalta ihmistarinoita. Oli nuoren huumeitten käyttöä ja vanhempiensa kertomusta kaikesta siitä mitä se tuo tullessaan. Miten huumeitten käyttäjä muuttuu täysin toiseksi persoonaksi. Varjoksi itsestään. Ja välillä kun se oma minuus sieltä loistaa ja pilkistää, se herättää toivoa. Ja miten tuntuu hyvältä, että lapsi on vankilassa, sillä silloin ainakin tietää missä hän on. Koska se yhteydenpito huumeita käyttävään lapseensa on todella vaikeaa tasapainoilua.

Ja suurin pelko heillä oli se, että tulee se viimeinen puhelu, jossa ilmoitetaan lapsen löytyneen kuolleena. Minä ajattelin siinä vaiheessa ohjelmaa, että se on helpotus. Sen jälkeen ei tarvitse pelätä enää mitään, koska lapsi on silloin perillä, turvassa. Mutta jokaiselle se kokemus on ikioma, niin minullekin. Aivan ikioma helvetti. Jatkuva takaraivossa kalvava pelko on salakavala kumppani. Se väsyttää ja pistää ahtaalle. Se on asia, josta ei voi puhua kenellekään. Paitsi kenties toiselle, jolla on se samanlainen pelko.

Ihmisillä on mielipiteitä. Varsinkin heillä, joilla ei ole ollut samanlaista kokemusta ollenkaan. Ja niitä mielipiteitä karsastaa, koska ne ovat hyvinkin turhia, usein loukkaavia ja tuomitsevia. Ne tiedetään jo etukäteen, niitä ei tarvitse edes sanoa ääneen. Se yleisin: kaikki lähtee kotoa.

Niin. Tuo ohjelmassa ollut pariskunta kertoi, etteivät voi tuomita itseään. He eivät löydä menneisyydestä mitään sellaista, joka olisi aikaansaanut lapsensa huumeitten käytön. En voi löytää minäkään. Jos se olisi niin yksinkertaista, että kaikelle lapsen tekemiselle löytyisi yksittäinen tai moninainen syy kotoa, niin olisihan kaikki lapset sitten samassa jamassa. Mutta kun näin ei ole. On erilaisia persoonia, samassa perheessä. Erilaisia ihmisinä, erilaisin kohtaloin, samassa perheessä.

Emme me voi tuomita.

Toinen ihmistarina tuossa ohjelmasarjassa käsitteli tapahtunutta itsemurhaa. Mies oli mennyt jaksamisen rajan ylitse ja hirttänyt itsensä. Mies oli mennyt kuolemaan oman kätensä kautta. Hän ei jaksanut enää. Ymmärrän sen tunteen, kun ei vain jaksa. Sille ei ole mitään selitettävää syytä. Niin vain tapahtuu.

Kuitenkin tuossa ihmiskohtalossa miehen vaimo oli kohdannut asian täysin ja ymmärtänyt, ettei voi jatkaa omaa elämäänsä miehen itsemurhan varjossa. Tuohon on varmasti mennyt aikaa, hyvin paljon aikaa. Ja aikaa on itselleen annettava. Mutta lopulta hän oli päättänyt hyvästellä tuon menneisyyden ja jatkoi omaa elämäänsä. Se on raskasta, mutta armollisinta kaikkia muitakin ihmisiä kohtaan. Myös edesmennyt pääsee siten rauhaan. On annettava anteeksi ja hyvästeltävä se osuus elämästä, joka tapahtui kysymättä lupaa. Sitten pitää jatkaa matkaa.

Itsemurhaa ei voi tuomita.

Irtipäästäminen on myös sitä, että joku tekee kovasti töitä egollaan ja minä-kyllä-jaksan-asenteella, kunnes vain luovuttaa. Luottaa lopulta siihen että elämä kantaa vaikka ei raada hiki hatussa. Voi luottaa siihen, että on hyväksyttävä, vaikka sanoisi, ettei jaksa. Ihmiset hyväksyvät toisensa, kun vain on rehellinen. Näin yleensä on. Ainahan se ei niin ole, mutta siinä vaiheessa se vastuu siirtyy tuomitsijalle.

Olen elämässäni suorittanut elämääni, suorittanut koska piti suorittaa. Olen sokeutunut sille, että tein työtäni vain suorituksen takia, että mukamas pidin niin kovasti työstäni. Pidinkin, mutta jossain vaiheessa työ muuttuu taakaksi, jos sitä tekee vain siksi että sitä pitää tehdä. Olen luopunut ja luovuttanut.

Olen luovuttanut myös henkisestä työstäni. Kyllä minua kannetaan, vaikka en olisikaan aina saatavilla ja valmiina. Ihmiset toki tarvitsevat apua, mutta minä en ole se, joka jaksaa kantaa muitten huolia ja murheita. Minä en vain jaksa enempää kuin jaksan.

Ja joillekin henkisille ihmisille on tullut tällaisia vastauksia, etteivät he enää saakaan tehdä työtään. Esim. kanavoinnit loppuvat kuin seinään. No, se on vain elämää. On otettava tämä elämä niin, ettemme me ole ikuisia, emme ole graniittivuoria, olemme vain ihmisiä.

Henkistä työtä tekeviä ihmisiä on jo paljon. Monet luulevat, ettei meitä ole nimeksikään, mutta kyllä vain on. Kukin tekee työtään omalla tavallaan. Jokaisella on oma lahjansa ja moni kokee lahjansa taakkana.

Aika aikaansa kutakin. On osattava päästää irti kun sen aika on. Elämä kantaa.