perjantai 24. maaliskuuta 2017

Ole ajan tasalla

ja katso mitä maailmalla tapahtuu.. mainostaa twitter.

No, jotenkin en löydä maailman tapahtumia jostain twitteristä, irrallisista ajatuksista ja pieneen tilaan ahdetuista huippumahtavista lauseista. Sitähän kai siellä koitetaan vääntää, sitä huomattavaa lyhyesti virsi kaunis-tokaisua. Ei ole mun juttu. Mieluummin japanilainen haiku.

Onko muuten japanilainen kadottanut sijansa sanalle japanialainen? Ja miksi erään tv-kanavan kääntäjä on alkanut kutsumaan ihmisiä Se-sanalla? Varsinkin silloin kun Se ihminen on rikollinen tai vastaava. Ihan vaan piti päästä sanomaan tuo ääneen, niin ei tartte tuotakaan miettiä enää.

Jatketaan. Miksi samat ohjelmat seilaa kanavilta toisille. Ne samat jaksot uudestaan ja uudestaan ja vielä uudestaan. Elokuvatkin. Jos olet päättänyt, etten tuota leffaa kyllä katso niin eikö se jossain vaiheessa ole juuri vastassa kun et mitään muuta kanavaa jaksa katsoa tai ne eivät toimi. Ohjelmat kierrätetään miljoona kertaa ja se varmaan tulee halvemmaksi, koska kaikkihan lasketaan siinä ilmiömäisessä raha-nimisessä aineksessa. Enpä oikeastaan edes enää ihmettele miksi oma äitinikin on täysin kypsynyt tuohon toosaan.

Ja se eräs perjantainen ohjelma, jossa piti olla jotain katsottavaa henkisistä asioista. Aivan ala-arvoista. Jospa edes joku tajuaisi tehdä ohjelman henkisyydestä ilman sitä ikuista huuhaa vastaan skeptikot. Kun ei sitä tarvittaisi. Saahan ihmiset ajatella ihan omilla aivoillaan. Jos haluaa olla ja on henkinen ihminen niin on sitä. Jos on skeptikko, niin on sitten sitä. Onko se nyt niin vaikeaa.

Näin pinnallisia sitä olen ajatellut. Ja tähän ne sain kirjattua. Pois minusta.



Tällaista löytyi kun kaivoimme aitan vanhoja tavaroita.



perjantai 17. maaliskuuta 2017

Antaa periksi

Tämä linkki liittyen aiempiin ajatuksiini

Vielä en jaksa kirjoittaa mitään ihan itse



https://mielenihmeet.fi/myos-sankarit-antavat-joskus-periksi/



Taolaista filosofiaa. Ehdotuksia elämän varrelle.

https://mielenihmeet.fi/31-tiibetilaista-viisautta/



torstai 16. helmikuuta 2017

Eutanasia

Seurasin tuota tapahtumaa, jossa ojennettiin kansalaisadressi kansanedustajille eutanasiaa koskevan lain luomisesta.  Vihdoinkin.

Olen kokenut kovaa kipua. En kovin kauaa, mutta olen kokenut. Tunnen ihmisiä, joilla on kroonisia kipuja, hyvinkin kovia kipujaksoja sekä kroonista jatkuvaa kipua. Tunnen jopa ihmisen, joka ei leikkauksensa aikana menettänytkään tajuntaansa, vaikka leikkaussalissa kaikki niin luulivat. Hän tunsi kaiken mitä leikkauksessa tapahtui, hän kuuli kaiken. Hän ei vain kyennyt mitenkään ilmaisemaan ympäristölleen, että hän tuntee kaiken. Kaiken kivun, aivan kaiken. Ja muistaakseni kyse oli tekonivelleikkauksesta.

Kun ajattelen heitä, jotka nyt automaattisesti oman ammattitaitonsa siunaamina vastustavat eutanasiaa, niin eivät hekään ihan kaikkea tiedä. Emme me tiedä kaikkea. Me emme tiedä miltä toisesta ihmisestä tuntuu.

Kun Päivi Räsänen mainitsi että ihmisen voi aina nukuttaa, jos kipulääkitys ei auta, niin tuli mieleeni tuo yllämainitsemani varmasti harvinainen tilanne, jossa unilääkitys ei ollut muuta kuin lamauttava. Kipua se ei vienyt mihinkään. Me emme tiedä kaikkea. Siksi meille on annettava valinnan vapaus päättää itsestämme.

Kun ihminen ei kykene kommunikoimaan, olemme muitten armoilla.

Olen nähnyt tilanteen, jossa hoidettavalla oli kovasti asiaa hoitajalle, joka ei kuunnellut, vaan kävi 5 kertaa sanomassa että hoitaja tulee aivan pian. Ehkä hän olikin opiskelija, mutta hän ei pysähtynyt kuulemaan että tuo ihminen olisi tarvinnut jonkin pienen palveluksen. Ei mitään vaikeaa. Minunkin oli vaikea ymmärtää tuon ihmisen puhetta, mutta sen toki oppii kun vain antaa sen aikansa.

Tuossa siis kokemus siitä, miten kommunikointivaikeudet varmasti aiheuttavat paljon isompaa hankaluutta kuin voisi kuvitellakaan mm. kiputilanteissa.

Nimeni olen aikoinaan tuon vetoomuksen listaan laittanut, sillä se on itselleni hyvin itsestäänselvä asia, että kipuhoidon toimimattomuus aiheuttaa aivan liian paljon tuskaa ihmisille, joitten elinaika on jo hyvin lyhyt muutenkin. Emme me haluaisi sellaista tapahtuvan itsellemme saati läheisillemme.


Irtipäästäminen

Tuo asia on tullut eteeni montaa tietä ihan viime päivinä. Ja merkitsee se sitäkin, että itsenikin on aika vähitellen päästää irti sisimmässäni asuvasta surusta. Sen verran kuin siihen kykenen ja siihen tahtiin kuin kykenen. En sitä nyt heti pysty tekemään, sillä edessäni on vielä päiviä, jolloin kaikki vielä tapahtuu ja myllertää sisimmässäni.

5.4.2016 oli päivämäärä, joka oli alkusyy tälle blogille. Poikani kuoli, tapaturmaisesti muuntohuumeeseen. Virallisesti se on näin kirjattu kirjoihin ja kansiin.

Tuo vuosipäivä on vielä edessäpäin ja tiedän, etten pysty sulkemaan ovea surulle ennen sitä päivämäärää. Enkä tietenkään voi sulkea surua pois elämästäni. Se tulee olemaan aina, se ikävä, se jokin tunne, josta ei saa kiinni ja jolle ei ole sanoja.

Mietin tuossa kuolemaa noin yleensä ja miten syöpään sairastuneet, parantuneet, ovat itse lausuneet, että he taistelivat tiensä terveyteen. Vai onko se median antama mielikuva asialle? Minusta tuntuu, että se on ulkopuolelta tuotu lause, joka ei voi olla totta. Eihän kukaan voi kirjaimellisesti itse päättää, että nyt en kuole, nyt paranen. Ei kukaan voi taistella itseään pois kuoleman päivämäärästä. On vain olemassa se päivä, jolloin kuolee ja sitä ennen on päiviä, jolloin ei ollut vielä aika kuolla.

On jopa hyvin loukkaavaa heitä kohtaan, jotka "eivät jaksaneetkaan" taistella tarpeeksi, jotta eivät olisi kuolleet. Syyllistävääkin. Miksi sinä et taistele enemmän, jotta saisit elää. Kun muutkin ovat taistelleet ja selvinneet. Ja miten luvataan elokuvissa, älä huolehdi, en minä aio kuolla vielä pitkään aikaan. Kuka sen lupauksen voi tehdä ja mukamas täyttää. Se ei ole itsestä kiinni.

Olen joskus tällainen sanoihin takertuja.

Eräänä iltana katsoin ruotsinkieliseltä kanavalta ihmistarinoita. Oli nuoren huumeitten käyttöä ja vanhempiensa kertomusta kaikesta siitä mitä se tuo tullessaan. Miten huumeitten käyttäjä muuttuu täysin toiseksi persoonaksi. Varjoksi itsestään. Ja välillä kun se oma minuus sieltä loistaa ja pilkistää, se herättää toivoa. Ja miten tuntuu hyvältä, että lapsi on vankilassa, sillä silloin ainakin tietää missä hän on. Koska se yhteydenpito huumeita käyttävään lapseensa on todella vaikeaa tasapainoilua.

Ja suurin pelko heillä oli se, että tulee se viimeinen puhelu, jossa ilmoitetaan lapsen löytyneen kuolleena. Minä ajattelin siinä vaiheessa ohjelmaa, että se on helpotus. Sen jälkeen ei tarvitse pelätä enää mitään, koska lapsi on silloin perillä, turvassa. Mutta jokaiselle se kokemus on ikioma, niin minullekin. Aivan ikioma helvetti. Jatkuva takaraivossa kalvava pelko on salakavala kumppani. Se väsyttää ja pistää ahtaalle. Se on asia, josta ei voi puhua kenellekään. Paitsi kenties toiselle, jolla on se samanlainen pelko.

Ihmisillä on mielipiteitä. Varsinkin heillä, joilla ei ole ollut samanlaista kokemusta ollenkaan. Ja niitä mielipiteitä karsastaa, koska ne ovat hyvinkin turhia, usein loukkaavia ja tuomitsevia. Ne tiedetään jo etukäteen, niitä ei tarvitse edes sanoa ääneen. Se yleisin: kaikki lähtee kotoa.

Niin. Tuo ohjelmassa ollut pariskunta kertoi, etteivät voi tuomita itseään. He eivät löydä menneisyydestä mitään sellaista, joka olisi aikaansaanut lapsensa huumeitten käytön. En voi löytää minäkään. Jos se olisi niin yksinkertaista, että kaikelle lapsen tekemiselle löytyisi yksittäinen tai moninainen syy kotoa, niin olisihan kaikki lapset sitten samassa jamassa. Mutta kun näin ei ole. On erilaisia persoonia, samassa perheessä. Erilaisia ihmisinä, erilaisin kohtaloin, samassa perheessä.

Emme me voi tuomita.

Toinen ihmistarina tuossa ohjelmasarjassa käsitteli tapahtunutta itsemurhaa. Mies oli mennyt jaksamisen rajan ylitse ja hirttänyt itsensä. Mies oli mennyt kuolemaan oman kätensä kautta. Hän ei jaksanut enää. Ymmärrän sen tunteen, kun ei vain jaksa. Sille ei ole mitään selitettävää syytä. Niin vain tapahtuu.

Kuitenkin tuossa ihmiskohtalossa miehen vaimo oli kohdannut asian täysin ja ymmärtänyt, ettei voi jatkaa omaa elämäänsä miehen itsemurhan varjossa. Tuohon on varmasti mennyt aikaa, hyvin paljon aikaa. Ja aikaa on itselleen annettava. Mutta lopulta hän oli päättänyt hyvästellä tuon menneisyyden ja jatkoi omaa elämäänsä. Se on raskasta, mutta armollisinta kaikkia muitakin ihmisiä kohtaan. Myös edesmennyt pääsee siten rauhaan. On annettava anteeksi ja hyvästeltävä se osuus elämästä, joka tapahtui kysymättä lupaa. Sitten pitää jatkaa matkaa.

Itsemurhaa ei voi tuomita.

Irtipäästäminen on myös sitä, että joku tekee kovasti töitä egollaan ja minä-kyllä-jaksan-asenteella, kunnes vain luovuttaa. Luottaa lopulta siihen että elämä kantaa vaikka ei raada hiki hatussa. Voi luottaa siihen, että on hyväksyttävä, vaikka sanoisi, ettei jaksa. Ihmiset hyväksyvät toisensa, kun vain on rehellinen. Näin yleensä on. Ainahan se ei niin ole, mutta siinä vaiheessa se vastuu siirtyy tuomitsijalle.

Olen elämässäni suorittanut elämääni, suorittanut koska piti suorittaa. Olen sokeutunut sille, että tein työtäni vain suorituksen takia, että mukamas pidin niin kovasti työstäni. Pidinkin, mutta jossain vaiheessa työ muuttuu taakaksi, jos sitä tekee vain siksi että sitä pitää tehdä. Olen luopunut ja luovuttanut.

Olen luovuttanut myös henkisestä työstäni. Kyllä minua kannetaan, vaikka en olisikaan aina saatavilla ja valmiina. Ihmiset toki tarvitsevat apua, mutta minä en ole se, joka jaksaa kantaa muitten huolia ja murheita. Minä en vain jaksa enempää kuin jaksan.

Ja joillekin henkisille ihmisille on tullut tällaisia vastauksia, etteivät he enää saakaan tehdä työtään. Esim. kanavoinnit loppuvat kuin seinään. No, se on vain elämää. On otettava tämä elämä niin, ettemme me ole ikuisia, emme ole graniittivuoria, olemme vain ihmisiä.

Henkistä työtä tekeviä ihmisiä on jo paljon. Monet luulevat, ettei meitä ole nimeksikään, mutta kyllä vain on. Kukin tekee työtään omalla tavallaan. Jokaisella on oma lahjansa ja moni kokee lahjansa taakkana.

Aika aikaansa kutakin. On osattava päästää irti kun sen aika on. Elämä kantaa.







sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Seuraamani blogit

Koska elämä ei ole pelkkää kuolemaa ja suremista, niin on oltava muutakin. On oltava vastapainoa, yin ja yang. Ja siksi suurin osa seuraamistani blogeista ovat kevyttä tavaraa suhteessa omaani. Toki voisin minäkin kirjoitella kevyistäkin asioista. Mutta osaisinko tehdä raskaan blogin ja toisen kevyen blogin, tuskinpa vain. En voi sulkea persoonastani toista puolta pois ja olla vain yhtä lajia kerrallaan. Se on kuulkaa koko paketti tai ei ollenkaan.

Mutta noista blogeista heijastuu samalla oma tilanteeni ja omat kiinnostuksen aiheeni. Ja ne ovat aika konkreettisia asioita, vaikka en itse juuri nyt tee kovin paljoa käsilläni. Teen, mutta se on hidasta. Koska mulla on monta projektia yhtaikaa. On se kirjaston kirjapino, jota välillä silmäilen. On se tyynyliina, jota välillä ompelen. Ja mielessä monta muuta asiaa. En ole vain yksi minuus, jolle riittää vain minimalistinen yksi esine pöydällä. Olen näet boheemi.

Laatikossa on odottamassa pienen pieni pitsi, josta tulee käspaikan pitsi. Ja se valmis pitsi sitten joskus määrittää käspaikkakankaan leveyden. Kyllä, kangas on valmiina. On kirjontalankoja ja kirjontakehyksiä. Mutta se pitsin virkkaaminen vaatii aika hurjasti. Viimeksi kun sitä tein aika pitkät matkat, sain kaupanpäällisiksi asentohuimauksen. Lanka kun on niin ohutta, että lukulasien lisäksi vaadittiin valaisin, jossa on suurennuslasi. Siinä sitä sitten väännetään maanisesti yhtä pitsiä, kunnes kroppa sanoo poks. Olisi se todellakin mukava saada joskus valmiiksi. Asia voisi edetä vaiheeseen 2 eli kankaan kutistamiseen ja ompeluun.

Itse kirjominen on suurin päätös. Minkälaisen kuvan päätän kirjoa. Seuraako se perinteitä vai tuleeko siitä aivan omanlaiseni. Sen aika näyttää.


Tällainen käspaikka oli Valamon myymälässä myytävänä. Minun tekemäni tulee olemaan paljon kapeampi ja kuva pienempi, koska ikonini on pienempää kokoa.


Ihailen käsitöitä ja ihailen muitten aikaansaamia asioita. Vaikka en itse saisi mitään aikaan, olen iloinen niistä jutuista, joita muut ovat tehneet. Siinä on jo kaksinkertainen ilo valmiina.


Olenpa jotain pientä tuunaillut eli uudistanut vanhaa uudeksi. Kirpparilta löysin aivan hyviä sisustustyynynpäällisiä ja erilaisia virkattuja liinoja. Päätin yhdistää nämä kaksi lajia keskenään. Koska puusohvamme kaipaa pehmeyttä, niin sitä on sitten saatava aikaan. Sisustyynyt piti tilata netistä uusina, koska meidän kylällä ei satu olemaan tyynyjä myytävänä. Enkä viitsi ajaa melkeinpä 100km yhteen suuntaan saadakseni muutaman hassun tyynyn. Posti tuo, toivottavasti ainakin. 



Erilaisia kirppislöytöjä




Ja yksi päällinen valmiina


Tällaisia ovat kevyemmät puuhani, joihin upotan mieleni aika-ajoin. En lupaa huimaa tahtia edistykselle, koska pakolla näitä ei synny. On annettava itselle aikaa ja armollisuutta ihan kaikessa.










keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Tätä olen minäkin tehnyt


http://helvetistataivaaseen.blogspot.fi/2017/01/auttamalla-saatat-myos-mahdollistaa.html


Kun autat huumeriippuvaista tai mitä tahansa riippuvaista ihmistä rahallisesti, et koskaan voi tietää meneekö raha ruokaan vai johonkin muuhun. Parempi olisi myös lahjakortti ruokakauppaan, kuin vain se seteli.

Oma poikani ilmoitti ennen kuolemaansa, ettei hänelle kannata rahaa antaa, se menee kuitenkin viinaan. Ja loukkaannuinkin tuosta asiasta, vaikka hyvyyttäni ja auttaakseni olin rahaa hänelle lähettänyt. Hänen piti päästä velkakierteestä eroon. Mutta mitä rahoitin, sitä en saa koskaan tietää. En kuitenkaan enää lähettänyt rahaa.

Toki tiesin väärinkäytön mahdollisuuden, mutta sitä ei myöskään halua nähdä, vaikka tietää. Ei halua ajatella vaikka tietää takaraivossa jyskyttävän totuuden.

Poikani sanoi, että on paha ihminen.

Huumeet tekevät ihmisen pahaksi paskiaiseksi, mutta poikani sielun arvoa se ei vähennä silmissäni. En tiedä mitä hän tarkalleen ottaen tarkoitti tuolla pahuudella, mutta ihan kaikki huumeitten väärinkäyttäjät sen tietävät aivan taatusti. Tilaisuus tekee varkaan? Sanan kaikissa muodoissaan.

Minä opin paljon pojastani näin jälkikäteen, lukemalla tuota linkin blogia. Sieltä löytyy sen maailman totuus, joka ei ole mitään glooriaa. Kannattaa se lukea vaikka sattuisi kenen tahansa nilkkaan. Jospa joku ihminen sieltä löytäisi itsensä ja itselleen mahdollisuuden? Tai jonkun vanhempi saisi keinoja edes siihen oikein auttamiseen. Ei näitä todellakaan aina tiedosta selkeästi, että mikä on oikein ja mikä väärin.

Tämä aihe on Tabu, siispä tästä pitää kirjoittaa. Vaikka se sattuu, antaa satuttaa vaan.






lauantai 21. tammikuuta 2017

Luopumisten vuosi

Sitä se todellakin oli, viime vuosi, alkaen huhtikuusta pojan kuolemalla.
Jatkuen kissan kuolemalla, koiran kuolemalla, kissan kuolemalla ja jälleen koiran kuolemalla.

Ja vaikka se joittenkin mielestä tuntuu siltä, ettei minkään eläimen kuolema ole verrannollinen ihmisen tai oman lapsen kuolemaan, niin viime vuonna jokainen uusi menetys vahvisti sen ensimmäisen menetyksen rankkuutta.

Jokaisen kohdalla itkin yhtä paljon, jatkaen siitä ensimmäisestä, ottaen mukaan seuraavan ja sitä seuraavan.. kaikki kerralla. Suru vain kasvoi ja kasvoi kuin lumivyöry.

Lopulta olin kai jo turtunut menetyksiin ja hyväksynyt, että elämä on hyvin paljolti luopumista. En voi roikkua kenessäkään kiinni, en ihmisissä enkä eläimissä. On vain kerättävä omat luut kasaan ja lämmitettävä taloa tai kirjoitettava blogia tai katsottava toosaa tai pelattava pelejä. Jotain vain on tehtävä, että saa pään kasaan ja jalat jälleen maahan. Taas kerran, uudestaan ja uudestaan.

Välillä sitä todellakin vain pelaa, koska ei osaa edes ajatella selkeästi. Peli vaatii huomion ja en voi ajatella montaa asiaa yhtaikaa. On myös rasittavaa jos ajatukset vain juoksevat sinne tänne kuin villihevoset. Se ei juurikaan anna mitään. Myös ajatteleminen on toisinaan hyvin raskasta. Kun alkaa käydä asioita läpi jälleen kerran. Yrittää etsiä jotain punaista lankaa, jossa roikkua kiinni. Yrittää etsiä ymmärrystä ja laajaa katsantokantaa, jotta olisi helpompi tiedostaa menetyksen "tarkoitus".

Katson muutenkin asioita hyvin monelta kannalta ja se ajattelumalli on myös hirveän rasittavaa, koska sitä yrittää vain ymmärtää kaikkia, kaikkea. Ja silti ihan kaikkea ei voi yksi ihminen ymmärtää ja sellaisenaan hyväksyä. Kaikkea ei voi hyväksyä, mutta voiko yrittää ymmärtää. Siinä on ajatusmaailmani perusta, joka on hyvin vaativa laadultaan.

Voisiko sitä vain välillä heittäytyä reagoimaan lonkalta.. kirjoittaa mitä sattuu, välittämättä siitä, sattuuko johonkuhun. Ja onhan se nähty, että joku vetää herneenpalon nenäänsä, vaikka kaiken kirjoittamansa kruunaisi hymiöillä ja perusteilla, ettei vain ymmärrettäisi väärin.

Mitä jos ihan suoraan tarkoittaisin pahaa ja hyökkäisin ja provosoisin. Shit in the fan.

Voihan ihminen muuttua niinkin. Ja taas tässä ajattelen, että joku voi todella sairastua niin, että kirjoittaa mitä vain, miten vain, tarkoittamatta sillä mitään pahaa. Ihmiset eivät vain ymmärrä toisiaan. Ja minä sekoaisin, jos alkaisin reagoida kuin lonkalta. Alkaisin tapella netissä.

Luopuminen oli aiheena ja siitä eksyin ihan muualle. Ehkä tuossa sivusin mahdollista omasta persoonastaan luopumista. Mikä lienee se oikea ja aito persoona esim. muistisairauden kohdalla. Onko se agressiiviseksi muuttunut ihminen persoona, jota on koko iän pidetty piilossa. Kun koskaan ei ole voinut ilmaista omaa agressiotaan millään tavalla. On pitänyt olla vain se kiltti ja kuuliainen.

En tiedä, kaikkea en tiedä, onneksi.

Olen jollain tavalla kuolemalla kyllästetty. Luopuminen ja sen hyväksyminen. Konkreettisesti ajatellen mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Ikäänkuin oma uskoni ja maailmankuvani olisi pistetty kerralla polttopisteeseen. No, oletko tosiaan sitä mieltä, että kuolema on vain siirtymistä toiseen olomuotoon? No, pystytkö nyt ajattelemaan että läheiselläsi on kuoleman jälkeen hyvä olla? No, mitenkäs nyt käsittelet tämän luonnollisen asian nimeltä Kuolema?

Ei se mennyt vuosi perusasioita mielessäni ole muuttanut. Olen ne ajatellut hyvin moneen kertaan, testannut itsessäni ja muittenkin näkökulmien kautta. Olen aina ajatellut kuolemaa, siitä asti kun ensimmäisen kerran pelkäsin kuolemaa. Päätin tutkia asiaa, ettei sitä tarvitsisi pelätä loppuikäänsä. Olen ystävystynyt kuoleman ajatuksen kanssa ja se on muuttunut todellisemmaksi olemukseksi kuin me ihmiset lihastensa ja hermojensa ja aivojensa rajoittamina ikinä voivat olla. Ihminen on aina rajoittunut. Sielu on vapaa.

Masennuksen vaikeimpina hetkinä usein ajatteli, että parempi olisi, jos minua ei olisi. Parempi kaikille jos pääsisivät minusta eroon. Minusta ei ole kenellekään mitään hyötyä, ei mitään iloa. Mutta silti pysyn tässä elämässä kiinni, koska tehtäväni on kulkea tämä matka, kunnes matka loppuu. Ajattelen tuon asian järjellä, en edes sydämellä. En halua luovuttaa nyt, jotta joutuisin taas uudestaan joskus jossain kohtaamaan saman solmukohdan. Minä vain haluaisin tästä elämänkierrosta kokonaan eroon. Sitten kun on sen aika, en ikävöi takaisin.

En usko että kukaan ikävöi.

Mutta se on vain minun ajatukseni, vain minun pienen pieni ajatukseni.