On tullut aika käydä eräs tie loppuun. Kesäpäivän seisauksen aika, jolloin n. 20-vuotinen asia saa päätöksensä.
Mistä tuo asia alkoi? Oliko se lapsettomuus, joka seurasi 20-vuotta sitten tapahtuneesta sairaudesta? Olihan minulla jo lapsia, mutta olisin toivottanut tervetulleeksi vielä yhden sielun. Mutta yksi asia johti siihen, ettei sitä lasta koskaan tullut. Se yksi sielu ei saanut lupaa saapua. Se ei ollut minusta kiinni.
Tuo lapsi kävi minua katsomassa kuitenkin sieltä toiselta tasolta ja hän olisi ollut tyttö. Hänelle oli nimikin. Hän olisi ollut Linda.
Sitten tuli sairaus joka vei sen toivon mukanaan, sen hauraan toivon, joka vielä kuitenkin oleskeli luonani. Ja kun poikani kuoli reilu vuosi sitten, tuo vanha toivo nousi kuin kuumana liekkinä minua nuollen. Se herätti vanhan sairauden eloon, kunnes nyt on tullut aika päästää irti siitäkin, kokonaan.
Asioilla on alkunsa ja juurensa. Fyysinenkin saa alkunsa energiasta, ajatuksesta, jostain kivusta ja tunteesta, kokemuksesta, jota ei aina voi tiedostaa. Kaikkea ei kykene käymään läpi heti ja kokonaisuudessaan, puhki pureskellen ja tiedostaen.
Ja tämäkin kirjoitus on juuri sellainen hapuileva, koska sanoja ei vain ole olemassakaan sille sisimmälle kokemukselle.
Jos olenkin kuullut moitteita siitä, etten puhu, niin kokemukseni ovat olleet niin kipeitä sisäisesti minussa, ettei niille vain ole sanoja ollut. Sanatkin ovat usein liian arvostettuja ja syyllistäviä. On tilanteita, joissa mikään sana ei merkitse mitään, mikään sana ei kerro mitään.
Ja minut on tuomittu myös siitä, että olen mieluummin valinnut kirjoittamisen kuin puheen. Minä olen kirjoittaja mieluummin kuin puhuja. Minut on tuomittu siitäkin omasta ominaisuudestani. On kieltäydytty ottamasta vastaan sanojani kirjallisessa muodossa, jos en kerran voi puhua. Entä jos olisin menettänyt puhekykyni. Ja todellakin, olen menettänyt puhekykyni jossain vaiheessa elämää. Silloin kun koin, ettei sanomillani sanoilla ja lauseillani ollut mitään vastakaikua. Luovutin sen osan elämästäni pois. Jäi omat ajatukseni ja jäljelle jäi teksti.
Minun ääneni on tuomittu. Onko tuo todellakin oma äänesi? No kenen se olisi jos ei omani. Vain harva ihminen pitää omasta äänestään sen kuultuaan. Mutta pitäisikö sitten olla vain hiljaa vai puhua vain sillä omalla äänellään.
Sanat. Ne loukkaavat ja satuttavat usein. Liian usein.
Sanoja, mietipä sitä mitä suustasi päästät.
Tässä eräs syy siihen, miksi liiankin usein otan sanat konkreettisesti niin kuin ne ovat. Kuin Bones tv-sarjassa. Koska itse harkitsen sanani ja olen mieluummin hiljaa kuin äänessä. On vaikeaa hyväksyä ja ymmärtää puhujaa, joka vain puhuu miettimättä mitään. Siis vaikea hyväksyä, jos siellä seassa on tuomiota, herjaa, juorua, huhupuheita, mitä jos, ehkä, mahtaako.
Ehkä ajattelen kovin mustavalkoisesti. Että on totuus ja on jotain muuta kuin totuus. On hyvää ja sitten on jotain muuta kuin hyvää. Arvelu on jotain liian epämääräistä jotta sen pohjalta voisi muodostaa todellisuutta. Asiat joko ovat tai eivät ole. Ja eihän maailma ole näin mustavalkoinen. Mutta minuun on jäänyt tuollainen asenne, joka ei hivele ketään. Se on liian raskas asenne, kuten on ollut raskasta kuulla sanoja, jotka haluaisi vain pilkkoa kirveellä palasiksi ja huutaa: Ole Hiljaa! Lopeta jo! Shut Up!
Kun toinen ihminen määrittelee sen, miten saan olla ja miten en saa olla. Se on hidasta murhaa. Ja tarkoitan omaa menneisyyttäni, kaukaisia asioita. Asioita, joita en enää kokisi, koska olisin jo lähtenyt pois.
Sanat. Ymmärrys. Armollisuus. Mitä Rakkaus saisi aikaan nyt?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti