perjantai 16. kesäkuuta 2017

Gluteenitonta

Koska olen nykyisin gluteeniton, niin lisään tähän kohtaan blogisivuja, joista voi löytää ruokaohjeita.

Oma muistilistani alkakoon siis tästä:

http://mammasti.blogspot.fi/2014/10/erittain-hyva-gluteeniton-suolainen.html?m=1

http://www.gluteenitontaleivontaa.fi/2012/08/kinkkupiirakka.html

http://www.gluteenittomanakiitos.fi


Olen tehnyt gluteenittomat leipäni ja pullani toisinaan itse ja siksi tilannut jauhoja netin kautta varastoon. Kaupasta tietysti saa pienempiä jauhomääriä. Jos leipoo paljon, niin isommat jauhopussit löytyvät täältä:

https://www.viljatuote.net

Leipiin olen käyttänyt rouheista jauhoseosta ja makeisiin leivonnaisiin pullajauhoseosta.

Olen oppinut ihan vain käytännön kautta mikä on paras nostatusaika ja lämpötila sekä paistoaika. Vuokaleipiä saatan nostattaa melkein tunnin. Lisään mukaan myös gluteenittomia kaurahiutaleita. Ja kaiken kruunaavat omat mausteseokset, joihin voi kuulua valmiita kasvismaustekuutioita, sipulia, jopa pippuriseoksia, yrttejä, raasteita ja siemeniä oman maun mukaan. Rasvana käytän aina oliiviöljyä, jonka maku ei tule mitenkään leivästä läpi.

Olen viime aikoina ostanut myös valmiita gluteenittomia leipiä. Yllättävän hyviä sämpylöitä löytyy pakasteiden puolelta. Kun ostaa gluteenitonta, ei oikeastaan koskaan voi tietää millainen tuote on, ellei itse maista.

Juustokakut on helppoja tehdä gluteenittomina ja myös laktoosittomina, sillä pohjan keksikerroksen voi korvata paketillisella gluteenittomia pipareita. Ja kaiken muun saa myös laktoosittomana.

Omia ohjeita en tässä vaiheessa kirjoittele sillä ne ovat aina vähän sinne päin ja miltä taikina tehdessä näyttää. Sen on oppinut ettei leipä ole koskaan aivan samanlainen, vaikka kuinka tekisi samalla kaavalla. Ja leivän maku saakin muuttua, sillä samaan leipään kyllästyy helposti.

Gluteenittomuus ei ole enää mikään ongelma, kunhan vain jaksaa edelleen lukea tuoteselosteita. Sillä sellaisia virheostoksia vain tapahtuu, kun olettaa että tuote on gluteeniton. Oppi käy ojan kautta. Ehkä vielä opin. Nykyisin tuotteet on hyvin merkattu L ja G merkein, joten niitä on hyvä myös etsiä. Mikäli merkintää ei ole, on vain tutkittava se tuoteseloste.

Aluksi oireet olivat sellaisia vähäisiä pahoinvointeja, joita vain ihmetteli. Iltaisin ilmenevä paha olo, pallean turvotus ja lopulta vatsakrampit. Sitten jo tajusi että jostain on lähdettävä selvittämään pahan olon lähdettä. Gluteenittomuus auttoi jo parissa päivässä ja vaikeammat tilat helpottivat parissa kuukaudessa. Mutta aina pitäisi muistaa se, että suoliston paraneminen on hidasta ja yksikin erhe ruoassa kostautuu suolistolle vaikka sitä ei itse kokisikaan.

Itselläni ei ole diagnoosia, enkä halua sitä hankkia mikäli vaatimuksena olisi gluteenin syöminen. Se olisi vain turhaa ja tuskallista. Tiedän itse miltä minusta tuntuu ja mikä sopii itselleni.




Huom! En toimi kenenkään ja minkään firman mannekiinina, vaan kerron vain mitä itse käytän.

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Karma

Hyvin usein huomaan ajattelevani, että jos suurin osa ihmisistä uskoisi karmanlakiin, niin maailma olisi ehdottomasti parempi paikka.

Jos et ole koskaan tutustunut käsitteeseen karmanlaki, niin vannon että se kannattaa. Se kannattaa jopa sisäistää, sillä se tekee sinusta paremman ihmisen. Ainakin jollain tavalla. Jos ei muuta, niin se tekee sinusta paremman itseäsi kohtaan.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan karmanlaki tarkoittaa sitä, että kaikki mitä lähetät itsestäsi poispäin palaa itsellesi takaisin 7-kertaisesti.

Sitä kannattaa miettiä. Ihan vaikka kokonaisen kunnollisen hetken. Vaikka yöunet menettäen.

Aluksi karmanlaki voi avautua hyvin julmana asiana, mutta mitä enemmän asiaa harjoittaa elämässään, sitä lempeämmäksi karmanlaki osoittautuu. Sillä kun muutat omaa käytöstäsi, myös luoksesi palaava energia muuntuu.

Olen kohdannut ainakin yhden ja varmasti montakin entisistä elämistä peräisin olevaa ihmissuhdetta, joitten merkitys on jossain vaiheessa paljastunut karman aiheuttamaksi.

Minut on eräässä elämässäni hylätty kuolemaan kadun varteen yksinäisenä ja huono-osaisena ihmisenä. Ja tässä elämässä olen hylännyt tuon ihmisen, joka menneisyydessä minut hylkäsi siihen tietoisesti. Julmasti minua katsoen. Ja minä toimin suurinpiirtein samoin, mutta en todellakaan tismalleen samalla tavoin. Toivon vain tuon ihmissuhteen ja karman nyt toteutuneen täysin, jotta me emme enää kohtaisi ja maksaisi yhtään mitään sävyä tuosta tai tästä elämästä käsin.

Jos miettii miksi kohtaa tiettyjä ihmisiä, miksi joku hyökkää, miksi itse tunnet jotain tunnetta täysin vierasta ihmistä kohtaan. Miksi joku on niin tuttu, vaikka ette ole koskaan aiemmin tavanneet.

Jotkut kohtaamiset ja karmat ovat vain hetkiä, ohimeneviä. Ehkä suurin merkitys on sillä tunteella, joka tilanteessa herää. Olet silloin kohdannut tunteen, jonka itse toiselle aiheutit aikoinaan tai minkä tunteen toinen sinulle aiheutti aikoinaan. Yhdessä elämässä ei voi kulkea monenkaan ihmisen mokkasiineissa, aika on rajallinen.

Mutta on helpompaa sovitella karmojaan koettamalla ymmärtää ja tuntea empatiaa toisia ihmisiä kohtaan. Pysähtyä miettimään hetkeksi, miltä tuntuu olla sairas, pyörätuolissa, kehitysvammainen, kivulias, sokea, kuuro, vanhus, nuori, yksinäinen, avuton, kaunis, laiha, lihava, normaali (mikä olikaan normaali?), köyhä, rikas, väkivaltainen, liian kiltti, viisas, typerä, hyväksikäytetty, hyväksikäyttäjä, maahanmuuttaja, kuningas, kerjäläinen, raiskattu, raiskaaja, vanki, vapaa.....

Tuomitsemalla saatat tuomita itsesi kokemaan halveksimasi ihmisryhmän elämää.

Tätä kannattaa miettiä.

Mitä jos sittenkin on olemassa muutakin kuin vain tämä yksi elämä?

Mitä jos ihonvärisi onkin seuraavassa elämässäsi aivan toinen? Mitä jos tuomitset rasistin.. rodun, homoseksuaalit, pedofiilit. Mikä olisi pahinta mitä voisi tapahtua?

Tiedän, ken lukee tänne asti ajatuksella. Eikö pistäkin miettimään?

Minä mietin näitä asioita n. 14-vuotiaana ja se muutti eämäni, suhtautumiseni kaikkea elämää kohtaan. Täydellisesti.

En tiedä olenko tehnyt oikeita tai vääriä asioita, mutta olen tehnyt asioita ja elänyt siltikin. Olenko tehnyt lisää karmaa itselleni? Luultavasti, koska olen vain inhimillinen. Mutta aivan varmasti olen elänyt myös jotensakin parempaa elämää.

Pyrin ajattelemaa laajemmin, tarkastelemaan asioita monilta puolilta. Ei se ole aina helppoa koittaa ymmärtää Kaikkea. Se on mahdotontakin. Mutta se tekee sisäisestä elämästä rikkaamman.




No tuota voi sitten kysyä joskus, jos ehtii.



On aika

Tämä on hiukan epäselvää itsellenikin. Mikä on tekstin aihe ja löydänkö sanat sisäiselle ja sielulliselle tunteelle, joka on itselleni suhteellisen selkeä mutta en tahdo löytää lauseita enkä ilmaisua lainkaan.

On tullut aika käydä eräs tie loppuun. Kesäpäivän seisauksen aika, jolloin n. 20-vuotinen asia saa päätöksensä.

Mistä tuo asia alkoi? Oliko se lapsettomuus, joka seurasi 20-vuotta sitten tapahtuneesta sairaudesta? Olihan minulla jo lapsia, mutta olisin toivottanut tervetulleeksi vielä yhden sielun. Mutta yksi asia johti siihen, ettei sitä lasta koskaan tullut. Se yksi sielu ei saanut lupaa saapua. Se ei ollut minusta kiinni.

Tuo lapsi kävi minua katsomassa kuitenkin sieltä toiselta tasolta ja hän olisi ollut tyttö. Hänelle oli nimikin. Hän olisi ollut Linda.

Sitten tuli sairaus joka vei sen toivon mukanaan, sen hauraan toivon, joka vielä kuitenkin oleskeli luonani. Ja kun poikani kuoli reilu vuosi sitten, tuo vanha toivo nousi kuin kuumana liekkinä minua nuollen. Se herätti vanhan sairauden eloon, kunnes nyt on tullut aika päästää irti siitäkin, kokonaan.

Asioilla on alkunsa ja juurensa. Fyysinenkin saa alkunsa energiasta, ajatuksesta, jostain kivusta ja tunteesta, kokemuksesta, jota ei aina voi tiedostaa. Kaikkea ei kykene käymään läpi heti ja kokonaisuudessaan, puhki pureskellen ja tiedostaen.

Ja tämäkin kirjoitus on juuri sellainen hapuileva, koska sanoja ei vain ole olemassakaan sille sisimmälle kokemukselle.

Jos olenkin kuullut moitteita siitä, etten puhu, niin kokemukseni ovat olleet niin kipeitä sisäisesti minussa, ettei niille vain ole sanoja ollut. Sanatkin ovat usein liian arvostettuja ja syyllistäviä. On tilanteita, joissa mikään sana ei merkitse mitään, mikään sana ei kerro mitään.

Ja minut on tuomittu myös siitä, että olen mieluummin valinnut kirjoittamisen kuin puheen. Minä olen kirjoittaja mieluummin kuin puhuja. Minut on tuomittu siitäkin omasta ominaisuudestani. On kieltäydytty ottamasta vastaan sanojani kirjallisessa muodossa, jos en kerran voi puhua. Entä jos olisin menettänyt puhekykyni. Ja todellakin, olen menettänyt puhekykyni jossain vaiheessa elämää. Silloin kun koin, ettei sanomillani sanoilla ja lauseillani ollut mitään vastakaikua. Luovutin sen osan elämästäni pois. Jäi omat ajatukseni ja jäljelle jäi teksti.

Minun ääneni on tuomittu. Onko tuo todellakin oma äänesi? No kenen se olisi jos ei omani. Vain harva ihminen pitää omasta äänestään sen kuultuaan. Mutta pitäisikö sitten olla vain hiljaa vai puhua vain sillä omalla äänellään.

Sanat. Ne loukkaavat ja satuttavat usein. Liian usein.

Sanoja, mietipä sitä mitä suustasi päästät.

Tässä eräs syy siihen, miksi liiankin usein otan sanat konkreettisesti niin kuin ne ovat. Kuin Bones tv-sarjassa. Koska itse harkitsen sanani ja olen mieluummin hiljaa kuin äänessä. On vaikeaa hyväksyä ja ymmärtää puhujaa, joka vain puhuu miettimättä mitään. Siis vaikea hyväksyä, jos siellä seassa on tuomiota, herjaa, juorua, huhupuheita, mitä jos, ehkä, mahtaako.

Ehkä ajattelen kovin mustavalkoisesti. Että on totuus ja on jotain muuta kuin totuus. On hyvää ja sitten on jotain muuta kuin hyvää. Arvelu on jotain liian epämääräistä jotta sen pohjalta voisi muodostaa todellisuutta. Asiat joko ovat tai eivät ole. Ja eihän maailma ole näin mustavalkoinen. Mutta minuun on jäänyt tuollainen asenne, joka ei hivele ketään. Se on liian raskas asenne, kuten on ollut raskasta kuulla sanoja, jotka haluaisi vain pilkkoa kirveellä palasiksi ja huutaa: Ole Hiljaa! Lopeta jo! Shut Up!

Kun toinen ihminen määrittelee sen, miten saan olla ja miten en saa olla. Se on hidasta murhaa. Ja tarkoitan omaa menneisyyttäni, kaukaisia asioita. Asioita, joita en enää kokisi, koska olisin jo lähtenyt pois.

Sanat. Ymmärrys. Armollisuus. Mitä Rakkaus saisi aikaan nyt?







sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Ole vain onnellinen

Niin sinä viestitit ja kerroit ja kehotit.

Juuri tänään Äitienpäivänä. Kiitos poikani siitä <3

Onhan minulla 2 poikaa edelleen. Eikä etäisyyttä ole kumpaankaan enempää kuin toiseen. Se on ihan vain ajatuksen päässä, tuossa vieressä. Rakkaus sydämessä.



Äidit vain
nuo toivossa väkevät
Jumalan näkevät.
Heille on annettu voima ja valta
kohota unien pilvien alta
ja katsella korkeammalta

Lauri Viita









sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Alkusanat

Löysin eilen ilmaishyllystä Paulo Coelhon kirjan Valkyriat. En ole vielä kunnolla aloittanut lukemistaan, mutta heti alkusanoissa oli runo:

"Sillä rakkaimpansa surmaa mies
jok'ainoa päällä maan,
joku sanoin kavalin sen tekee,
joku myrkkyä katseessaan,
sen pelkuri tekee suudelmin,
mies uljas miekallaan.

Oscar Wilde

Se mikä tapahtuu kerran, tapahtuu tuskin toiste, mutta se mikä tapahtuu kahdesti, tapahtuu varmasti myös kolmannen kerran."

Mitä tämä kaikki tarkoittaa kirjassa, en vielä tiedä, mutta tämä runo herätti minussa menneisyyden eloon. Ehkäpä minä en anna sen tapahtua enää toiste. Minua ei sanallisella miekalla silvota. I learned from the best, I learned from you.

https://www.youtube.com/watch?v=YFVnVuTcz9I







sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Uusi elämä

Se päivä lähestyy. Vuosi kuolemastasi. Vuosi siitä hirveästä tunnetilasta, josta piti turruttaa itsensä pois unilääkkeitten avulla edes joksikin ajaksi.

Mitkä on sitten tunnelmani nyt?

Ei niin pahat ollenkaan. Suru on ja ikävä on. Huokailtua tulee, mietittyä tulee.

Löysin vanhoja valokuvia, joita olikin ihan hyvä katsella. Ei tullut paha mieli lainkaan. Tuli vain se muistikuva siitä miten olit varsinainen hulivili. Hyvä kun kamera sinut tavoitti. Onneksi tavoitti :) Koska nyt voin katsella niitä kuvia hyvillä mielin.

On myös syntynyt uusi elämä. Rohkea sielu tähän maailmaan. Rohkeasti tuli katsomaan ja kokemaan mitä tämä maailma pitää sisällään. Ja se tieto kantaa, että vielä on sieluja, jotka haluavat tulla tänne oppimaan omat oppiläksynsä, antamaan meille tuttavuutensa, lahjansa esille.

Tänään ajattelin, että eikö tätä sinun kuolemasi vuosipäivää voisi pitää uuden elämän syntyjuhlana. Sillä sinä synnyit silloin lähes vuosi sitten uuteen elämään, siihen jota me emme muista enää olevan olemassakaan. Vaikka tiedän sen olevan, en muista siitä mitään. Tiedän vain että se on vapaus.

Ja tiedät etten minä halua pitää sinua ajatusteni ja suruni vankina. Olen sen sinulle kertonut monesti surressani. Älä sinä välitä, jatka vain sinne minne sinun pitää mennä. Minä olen tässä ja sinä olet siellä. Ja olemme yhtä ja tulemme olemaan.

Olemme tässä ja olemme tuolla. Olemme muistoissa ja olemme tulevaisuudessa. Olemme missä vain ajatus vapaasti liikkuu. Ja olemme nimenomaan tässä nyt hetkessä, läsnä.

Jonkun mielestä tuo kuulostaa joltain utopialta tai sekavalta ajatuskaasulta. :)

Mutta kun on tietoinen siitä miten sielu liikkuu, henki kulkee, mielikuvitus vie ja kuljettaa ja se kaikki on niin totta. Silloin ei tarvitse selittää enää mitään, vaan silloin voi olla vain läsnä ja tietää kaiken olevan hyvin.





<3

<3

<3



perjantai 24. maaliskuuta 2017

Ole ajan tasalla

ja katso mitä maailmalla tapahtuu.. mainostaa twitter.

No, jotenkin en löydä maailman tapahtumia jostain twitteristä, irrallisista ajatuksista ja pieneen tilaan ahdetuista huippumahtavista lauseista. Sitähän kai siellä koitetaan vääntää, sitä huomattavaa lyhyesti virsi kaunis-tokaisua. Ei ole mun juttu. Mieluummin japanilainen haiku.

Onko muuten japanilainen kadottanut sijansa sanalle japanialainen? Ja miksi erään tv-kanavan kääntäjä on alkanut kutsumaan ihmisiä Se-sanalla? Varsinkin silloin kun Se ihminen on rikollinen tai vastaava. Ihan vaan piti päästä sanomaan tuo ääneen, niin ei tartte tuotakaan miettiä enää.

Jatketaan. Miksi samat ohjelmat seilaa kanavilta toisille. Ne samat jaksot uudestaan ja uudestaan ja vielä uudestaan. Elokuvatkin. Jos olet päättänyt, etten tuota leffaa kyllä katso niin eikö se jossain vaiheessa ole juuri vastassa kun et mitään muuta kanavaa jaksa katsoa tai ne eivät toimi. Ohjelmat kierrätetään miljoona kertaa ja se varmaan tulee halvemmaksi, koska kaikkihan lasketaan siinä ilmiömäisessä raha-nimisessä aineksessa. Enpä oikeastaan edes enää ihmettele miksi oma äitinikin on täysin kypsynyt tuohon toosaan.

Ja se eräs perjantainen ohjelma, jossa piti olla jotain katsottavaa henkisistä asioista. Aivan ala-arvoista. Jospa edes joku tajuaisi tehdä ohjelman henkisyydestä ilman sitä ikuista huuhaa vastaan skeptikot. Kun ei sitä tarvittaisi. Saahan ihmiset ajatella ihan omilla aivoillaan. Jos haluaa olla ja on henkinen ihminen niin on sitä. Jos on skeptikko, niin on sitten sitä. Onko se nyt niin vaikeaa.

Näin pinnallisia sitä olen ajatellut. Ja tähän ne sain kirjattua. Pois minusta.



Tällaista löytyi kun kaivoimme aitan vanhoja tavaroita.



perjantai 17. maaliskuuta 2017

torstai 16. helmikuuta 2017

Eutanasia

Seurasin tuota tapahtumaa, jossa ojennettiin kansalaisadressi kansanedustajille eutanasiaa koskevan lain luomisesta.  Vihdoinkin.

Olen kokenut kovaa kipua. En kovin kauaa, mutta olen kokenut. Tunnen ihmisiä, joilla on kroonisia kipuja, hyvinkin kovia kipujaksoja sekä kroonista jatkuvaa kipua. Tunnen jopa ihmisen, joka ei leikkauksensa aikana menettänytkään tajuntaansa, vaikka leikkaussalissa kaikki niin luulivat. Hän tunsi kaiken mitä leikkauksessa tapahtui, hän kuuli kaiken. Hän ei vain kyennyt mitenkään ilmaisemaan ympäristölleen, että hän tuntee kaiken. Kaiken kivun, aivan kaiken. Ja muistaakseni kyse oli tekonivelleikkauksesta.

Kun ajattelen heitä, jotka nyt automaattisesti oman ammattitaitonsa siunaamina vastustavat eutanasiaa, niin eivät hekään ihan kaikkea tiedä. Emme me tiedä kaikkea. Me emme tiedä miltä toisesta ihmisestä tuntuu.

Kun Päivi Räsänen mainitsi että ihmisen voi aina nukuttaa, jos kipulääkitys ei auta, niin tuli mieleeni tuo yllämainitsemani varmasti harvinainen tilanne, jossa unilääkitys ei ollut muuta kuin lamauttava. Kipua se ei vienyt mihinkään. Me emme tiedä kaikkea. Siksi meille on annettava valinnan vapaus päättää itsestämme.

Kun ihminen ei kykene kommunikoimaan, olemme muitten armoilla.

Olen nähnyt tilanteen, jossa hoidettavalla oli kovasti asiaa hoitajalle, joka ei kuunnellut, vaan kävi 5 kertaa sanomassa että hoitaja tulee aivan pian. Ehkä hän olikin opiskelija, mutta hän ei pysähtynyt kuulemaan että tuo ihminen olisi tarvinnut jonkin pienen palveluksen. Ei mitään vaikeaa. Minunkin oli vaikea ymmärtää tuon ihmisen puhetta, mutta sen toki oppii kun vain antaa sen aikansa.

Tuossa siis kokemus siitä, miten kommunikointivaikeudet varmasti aiheuttavat paljon isompaa hankaluutta kuin voisi kuvitellakaan mm. kiputilanteissa.

Nimeni olen aikoinaan tuon vetoomuksen listaan laittanut, sillä se on itselleni hyvin itsestäänselvä asia, että kipuhoidon toimimattomuus aiheuttaa aivan liian paljon tuskaa ihmisille, joitten elinaika on jo hyvin lyhyt muutenkin. Emme me haluaisi sellaista tapahtuvan itsellemme saati läheisillemme.


Irtipäästäminen

Tuo asia on tullut eteeni montaa tietä ihan viime päivinä. Ja merkitsee se sitäkin, että itsenikin on aika vähitellen päästää irti sisimmässäni asuvasta surusta. Sen verran kuin siihen kykenen ja siihen tahtiin kuin kykenen. En sitä nyt heti pysty tekemään, sillä edessäni on vielä päiviä, jolloin kaikki vielä tapahtuu ja myllertää sisimmässäni.

5.4.2016 oli päivämäärä, joka oli alkusyy tälle blogille. Poikani kuoli, tapaturmaisesti muuntohuumeeseen. Virallisesti se on näin kirjattu kirjoihin ja kansiin.

Tuo vuosipäivä on vielä edessäpäin ja tiedän, etten pysty sulkemaan ovea surulle ennen sitä päivämäärää. Enkä tietenkään voi sulkea surua pois elämästäni. Se tulee olemaan aina, se ikävä, se jokin tunne, josta ei saa kiinni ja jolle ei ole sanoja.

Mietin tuossa kuolemaa noin yleensä ja miten syöpään sairastuneet, parantuneet, ovat itse lausuneet, että he taistelivat tiensä terveyteen. Vai onko se median antama mielikuva asialle? Minusta tuntuu, että se on ulkopuolelta tuotu lause, joka ei voi olla totta. Eihän kukaan voi kirjaimellisesti itse päättää, että nyt en kuole, nyt paranen. Ei kukaan voi taistella itseään pois kuoleman päivämäärästä. On vain olemassa se päivä, jolloin kuolee ja sitä ennen on päiviä, jolloin ei ollut vielä aika kuolla.

On jopa hyvin loukkaavaa heitä kohtaan, jotka "eivät jaksaneetkaan" taistella tarpeeksi, jotta eivät olisi kuolleet. Syyllistävääkin. Miksi sinä et taistele enemmän, jotta saisit elää. Kun muutkin ovat taistelleet ja selvinneet. Ja miten luvataan elokuvissa, älä huolehdi, en minä aio kuolla vielä pitkään aikaan. Kuka sen lupauksen voi tehdä ja mukamas täyttää. Se ei ole itsestä kiinni.

Olen joskus tällainen sanoihin takertuja.

Eräänä iltana katsoin ruotsinkieliseltä kanavalta ihmistarinoita. Oli nuoren huumeitten käyttöä ja vanhempiensa kertomusta kaikesta siitä mitä se tuo tullessaan. Miten huumeitten käyttäjä muuttuu täysin toiseksi persoonaksi. Varjoksi itsestään. Ja välillä kun se oma minuus sieltä loistaa ja pilkistää, se herättää toivoa. Ja miten tuntuu hyvältä, että lapsi on vankilassa, sillä silloin ainakin tietää missä hän on. Koska se yhteydenpito huumeita käyttävään lapseensa on todella vaikeaa tasapainoilua.

Ja suurin pelko heillä oli se, että tulee se viimeinen puhelu, jossa ilmoitetaan lapsen löytyneen kuolleena. Minä ajattelin siinä vaiheessa ohjelmaa, että se on helpotus. Sen jälkeen ei tarvitse pelätä enää mitään, koska lapsi on silloin perillä, turvassa. Mutta jokaiselle se kokemus on ikioma, niin minullekin. Aivan ikioma helvetti. Jatkuva takaraivossa kalvava pelko on salakavala kumppani. Se väsyttää ja pistää ahtaalle. Se on asia, josta ei voi puhua kenellekään. Paitsi kenties toiselle, jolla on se samanlainen pelko.

Ihmisillä on mielipiteitä. Varsinkin heillä, joilla ei ole ollut samanlaista kokemusta ollenkaan. Ja niitä mielipiteitä karsastaa, koska ne ovat hyvinkin turhia, usein loukkaavia ja tuomitsevia. Ne tiedetään jo etukäteen, niitä ei tarvitse edes sanoa ääneen. Se yleisin: kaikki lähtee kotoa.

Niin. Tuo ohjelmassa ollut pariskunta kertoi, etteivät voi tuomita itseään. He eivät löydä menneisyydestä mitään sellaista, joka olisi aikaansaanut lapsensa huumeitten käytön. En voi löytää minäkään. Jos se olisi niin yksinkertaista, että kaikelle lapsen tekemiselle löytyisi yksittäinen tai moninainen syy kotoa, niin olisihan kaikki lapset sitten samassa jamassa. Mutta kun näin ei ole. On erilaisia persoonia, samassa perheessä. Erilaisia ihmisinä, erilaisin kohtaloin, samassa perheessä.

Emme me voi tuomita.

Toinen ihmistarina tuossa ohjelmasarjassa käsitteli tapahtunutta itsemurhaa. Mies oli mennyt jaksamisen rajan ylitse ja hirttänyt itsensä. Mies oli mennyt kuolemaan oman kätensä kautta. Hän ei jaksanut enää. Ymmärrän sen tunteen, kun ei vain jaksa. Sille ei ole mitään selitettävää syytä. Niin vain tapahtuu.

Kuitenkin tuossa ihmiskohtalossa miehen vaimo oli kohdannut asian täysin ja ymmärtänyt, ettei voi jatkaa omaa elämäänsä miehen itsemurhan varjossa. Tuohon on varmasti mennyt aikaa, hyvin paljon aikaa. Ja aikaa on itselleen annettava. Mutta lopulta hän oli päättänyt hyvästellä tuon menneisyyden ja jatkoi omaa elämäänsä. Se on raskasta, mutta armollisinta kaikkia muitakin ihmisiä kohtaan. Myös edesmennyt pääsee siten rauhaan. On annettava anteeksi ja hyvästeltävä se osuus elämästä, joka tapahtui kysymättä lupaa. Sitten pitää jatkaa matkaa.

Itsemurhaa ei voi tuomita.

Irtipäästäminen on myös sitä, että joku tekee kovasti töitä egollaan ja minä-kyllä-jaksan-asenteella, kunnes vain luovuttaa. Luottaa lopulta siihen että elämä kantaa vaikka ei raada hiki hatussa. Voi luottaa siihen, että on hyväksyttävä, vaikka sanoisi, ettei jaksa. Ihmiset hyväksyvät toisensa, kun vain on rehellinen. Näin yleensä on. Ainahan se ei niin ole, mutta siinä vaiheessa se vastuu siirtyy tuomitsijalle.

Olen elämässäni suorittanut elämääni, suorittanut koska piti suorittaa. Olen sokeutunut sille, että tein työtäni vain suorituksen takia, että mukamas pidin niin kovasti työstäni. Pidinkin, mutta jossain vaiheessa työ muuttuu taakaksi, jos sitä tekee vain siksi että sitä pitää tehdä. Olen luopunut ja luovuttanut.

Olen luovuttanut myös henkisestä työstäni. Kyllä minua kannetaan, vaikka en olisikaan aina saatavilla ja valmiina. Ihmiset toki tarvitsevat apua, mutta minä en ole se, joka jaksaa kantaa muitten huolia ja murheita. Minä en vain jaksa enempää kuin jaksan.

Ja joillekin henkisille ihmisille on tullut tällaisia vastauksia, etteivät he enää saakaan tehdä työtään. Esim. kanavoinnit loppuvat kuin seinään. No, se on vain elämää. On otettava tämä elämä niin, ettemme me ole ikuisia, emme ole graniittivuoria, olemme vain ihmisiä.

Henkistä työtä tekeviä ihmisiä on jo paljon. Monet luulevat, ettei meitä ole nimeksikään, mutta kyllä vain on. Kukin tekee työtään omalla tavallaan. Jokaisella on oma lahjansa ja moni kokee lahjansa taakkana.

Aika aikaansa kutakin. On osattava päästää irti kun sen aika on. Elämä kantaa.







sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Seuraamani blogit

Koska elämä ei ole pelkkää kuolemaa ja suremista, niin on oltava muutakin. On oltava vastapainoa, yin ja yang. Ja siksi suurin osa seuraamistani blogeista ovat kevyttä tavaraa suhteessa omaani. Toki voisin minäkin kirjoitella kevyistäkin asioista. Mutta osaisinko tehdä raskaan blogin ja toisen kevyen blogin, tuskinpa vain. En voi sulkea persoonastani toista puolta pois ja olla vain yhtä lajia kerrallaan. Se on kuulkaa koko paketti tai ei ollenkaan.

Mutta noista blogeista heijastuu samalla oma tilanteeni ja omat kiinnostuksen aiheeni. Ja ne ovat aika konkreettisia asioita, vaikka en itse juuri nyt tee kovin paljoa käsilläni. Teen, mutta se on hidasta. Koska mulla on monta projektia yhtaikaa. On se kirjaston kirjapino, jota välillä silmäilen. On se tyynyliina, jota välillä ompelen. Ja mielessä monta muuta asiaa. En ole vain yksi minuus, jolle riittää vain minimalistinen yksi esine pöydällä. Olen näet boheemi.

Laatikossa on odottamassa pienen pieni pitsi, josta tulee käspaikan pitsi. Ja se valmis pitsi sitten joskus määrittää käspaikkakankaan leveyden. Kyllä, kangas on valmiina. On kirjontalankoja ja kirjontakehyksiä. Mutta se pitsin virkkaaminen vaatii aika hurjasti. Viimeksi kun sitä tein aika pitkät matkat, sain kaupanpäällisiksi asentohuimauksen. Lanka kun on niin ohutta, että lukulasien lisäksi vaadittiin valaisin, jossa on suurennuslasi. Siinä sitä sitten väännetään maanisesti yhtä pitsiä, kunnes kroppa sanoo poks. Olisi se todellakin mukava saada joskus valmiiksi. Asia voisi edetä vaiheeseen 2 eli kankaan kutistamiseen ja ompeluun.

Itse kirjominen on suurin päätös. Minkälaisen kuvan päätän kirjoa. Seuraako se perinteitä vai tuleeko siitä aivan omanlaiseni. Sen aika näyttää.


Tällainen käspaikka oli Valamon myymälässä myytävänä. Minun tekemäni tulee olemaan paljon kapeampi ja kuva pienempi, koska ikonini on pienempää kokoa.


Ihailen käsitöitä ja ihailen muitten aikaansaamia asioita. Vaikka en itse saisi mitään aikaan, olen iloinen niistä jutuista, joita muut ovat tehneet. Siinä on jo kaksinkertainen ilo valmiina.


Olenpa jotain pientä tuunaillut eli uudistanut vanhaa uudeksi. Kirpparilta löysin aivan hyviä sisustustyynynpäällisiä ja erilaisia virkattuja liinoja. Päätin yhdistää nämä kaksi lajia keskenään. Koska puusohvamme kaipaa pehmeyttä, niin sitä on sitten saatava aikaan. Sisustyynyt piti tilata netistä uusina, koska meidän kylällä ei satu olemaan tyynyjä myytävänä. Enkä viitsi ajaa melkeinpä 100km yhteen suuntaan saadakseni muutaman hassun tyynyn. Posti tuo, toivottavasti ainakin. 



Erilaisia kirppislöytöjä




Ja yksi päällinen valmiina


Tällaisia ovat kevyemmät puuhani, joihin upotan mieleni aika-ajoin. En lupaa huimaa tahtia edistykselle, koska pakolla näitä ei synny. On annettava itselle aikaa ja armollisuutta ihan kaikessa.










keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Tätä olen minäkin tehnyt


http://helvetistataivaaseen.blogspot.fi/2017/01/auttamalla-saatat-myos-mahdollistaa.html


Kun autat huumeriippuvaista tai mitä tahansa riippuvaista ihmistä rahallisesti, et koskaan voi tietää meneekö raha ruokaan vai johonkin muuhun. Parempi olisi myös lahjakortti ruokakauppaan, kuin vain se seteli.

Oma poikani ilmoitti ennen kuolemaansa, ettei hänelle kannata rahaa antaa, se menee kuitenkin viinaan. Ja loukkaannuinkin tuosta asiasta, vaikka hyvyyttäni ja auttaakseni olin rahaa hänelle lähettänyt. Hänen piti päästä velkakierteestä eroon. Mutta mitä rahoitin, sitä en saa koskaan tietää. En kuitenkaan enää lähettänyt rahaa.

Toki tiesin väärinkäytön mahdollisuuden, mutta sitä ei myöskään halua nähdä, vaikka tietää. Ei halua ajatella vaikka tietää takaraivossa jyskyttävän totuuden.

Poikani sanoi, että on paha ihminen.

Huumeet tekevät ihmisen pahaksi paskiaiseksi, mutta poikani sielun arvoa se ei vähennä silmissäni. En tiedä mitä hän tarkalleen ottaen tarkoitti tuolla pahuudella, mutta ihan kaikki huumeitten väärinkäyttäjät sen tietävät aivan taatusti. Tilaisuus tekee varkaan? Sanan kaikissa muodoissaan.

Minä opin paljon pojastani näin jälkikäteen, lukemalla tuota linkin blogia. Sieltä löytyy sen maailman totuus, joka ei ole mitään glooriaa. Kannattaa se lukea vaikka sattuisi kenen tahansa nilkkaan. Jospa joku ihminen sieltä löytäisi itsensä ja itselleen mahdollisuuden? Tai jonkun vanhempi saisi keinoja edes siihen oikein auttamiseen. Ei näitä todellakaan aina tiedosta selkeästi, että mikä on oikein ja mikä väärin.

Tämä aihe on Tabu, siispä tästä pitää kirjoittaa. Vaikka se sattuu, antaa satuttaa vaan.






lauantai 21. tammikuuta 2017

Luopumisten vuosi

Sitä se todellakin oli, viime vuosi, alkaen huhtikuusta pojan kuolemalla.
Jatkuen kissan kuolemalla, koiran kuolemalla, kissan kuolemalla ja jälleen koiran kuolemalla.

Ja vaikka se joittenkin mielestä tuntuu siltä, ettei minkään eläimen kuolema ole verrannollinen ihmisen tai oman lapsen kuolemaan, niin viime vuonna jokainen uusi menetys vahvisti sen ensimmäisen menetyksen rankkuutta.

Jokaisen kohdalla itkin yhtä paljon, jatkaen siitä ensimmäisestä, ottaen mukaan seuraavan ja sitä seuraavan.. kaikki kerralla. Suru vain kasvoi ja kasvoi kuin lumivyöry.

Lopulta olin kai jo turtunut menetyksiin ja hyväksynyt, että elämä on hyvin paljolti luopumista. En voi roikkua kenessäkään kiinni, en ihmisissä enkä eläimissä. On vain kerättävä omat luut kasaan ja lämmitettävä taloa tai kirjoitettava blogia tai katsottava toosaa tai pelattava pelejä. Jotain vain on tehtävä, että saa pään kasaan ja jalat jälleen maahan. Taas kerran, uudestaan ja uudestaan.

Välillä sitä todellakin vain pelaa, koska ei osaa edes ajatella selkeästi. Peli vaatii huomion ja en voi ajatella montaa asiaa yhtaikaa. On myös rasittavaa jos ajatukset vain juoksevat sinne tänne kuin villihevoset. Se ei juurikaan anna mitään. Myös ajatteleminen on toisinaan hyvin raskasta. Kun alkaa käydä asioita läpi jälleen kerran. Yrittää etsiä jotain punaista lankaa, jossa roikkua kiinni. Yrittää etsiä ymmärrystä ja laajaa katsantokantaa, jotta olisi helpompi tiedostaa menetyksen "tarkoitus".

Katson muutenkin asioita hyvin monelta kannalta ja se ajattelumalli on myös hirveän rasittavaa, koska sitä yrittää vain ymmärtää kaikkia, kaikkea. Ja silti ihan kaikkea ei voi yksi ihminen ymmärtää ja sellaisenaan hyväksyä. Kaikkea ei voi hyväksyä, mutta voiko yrittää ymmärtää. Siinä on ajatusmaailmani perusta, joka on hyvin vaativa laadultaan.

Voisiko sitä vain välillä heittäytyä reagoimaan lonkalta.. kirjoittaa mitä sattuu, välittämättä siitä, sattuuko johonkuhun. Ja onhan se nähty, että joku vetää herneenpalon nenäänsä, vaikka kaiken kirjoittamansa kruunaisi hymiöillä ja perusteilla, ettei vain ymmärrettäisi väärin.

Mitä jos ihan suoraan tarkoittaisin pahaa ja hyökkäisin ja provosoisin. Shit in the fan.

Voihan ihminen muuttua niinkin. Ja taas tässä ajattelen, että joku voi todella sairastua niin, että kirjoittaa mitä vain, miten vain, tarkoittamatta sillä mitään pahaa. Ihmiset eivät vain ymmärrä toisiaan. Ja minä sekoaisin, jos alkaisin reagoida kuin lonkalta. Alkaisin tapella netissä.

Luopuminen oli aiheena ja siitä eksyin ihan muualle. Ehkä tuossa sivusin mahdollista omasta persoonastaan luopumista. Mikä lienee se oikea ja aito persoona esim. muistisairauden kohdalla. Onko se agressiiviseksi muuttunut ihminen persoona, jota on koko iän pidetty piilossa. Kun koskaan ei ole voinut ilmaista omaa agressiotaan millään tavalla. On pitänyt olla vain se kiltti ja kuuliainen.

En tiedä, kaikkea en tiedä, onneksi.

Olen jollain tavalla kuolemalla kyllästetty. Luopuminen ja sen hyväksyminen. Konkreettisesti ajatellen mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Ikäänkuin oma uskoni ja maailmankuvani olisi pistetty kerralla polttopisteeseen. No, oletko tosiaan sitä mieltä, että kuolema on vain siirtymistä toiseen olomuotoon? No, pystytkö nyt ajattelemaan että läheiselläsi on kuoleman jälkeen hyvä olla? No, mitenkäs nyt käsittelet tämän luonnollisen asian nimeltä Kuolema?

Ei se mennyt vuosi perusasioita mielessäni ole muuttanut. Olen ne ajatellut hyvin moneen kertaan, testannut itsessäni ja muittenkin näkökulmien kautta. Olen aina ajatellut kuolemaa, siitä asti kun ensimmäisen kerran pelkäsin kuolemaa. Päätin tutkia asiaa, ettei sitä tarvitsisi pelätä loppuikäänsä. Olen ystävystynyt kuoleman ajatuksen kanssa ja se on muuttunut todellisemmaksi olemukseksi kuin me ihmiset lihastensa ja hermojensa ja aivojensa rajoittamina ikinä voivat olla. Ihminen on aina rajoittunut. Sielu on vapaa.

Masennuksen vaikeimpina hetkinä usein ajatteli, että parempi olisi, jos minua ei olisi. Parempi kaikille jos pääsisivät minusta eroon. Minusta ei ole kenellekään mitään hyötyä, ei mitään iloa. Mutta silti pysyn tässä elämässä kiinni, koska tehtäväni on kulkea tämä matka, kunnes matka loppuu. Ajattelen tuon asian järjellä, en edes sydämellä. En halua luovuttaa nyt, jotta joutuisin taas uudestaan joskus jossain kohtaamaan saman solmukohdan. Minä vain haluaisin tästä elämänkierrosta kokonaan eroon. Sitten kun on sen aika, en ikävöi takaisin.

En usko että kukaan ikävöi.

Mutta se on vain minun ajatukseni, vain minun pienen pieni ajatukseni.









Masennuksesta

En muista olenko kirjoittanut omasta diagnoosistani tässä blogissa. Se on kirjaimellisesti pitkäaikainen vakava-asteinen masennus. Sen pohjalta tässä elämässä kuljen päivä päivältä, välillä hetki hetkeltä eteenpäin. Vaikka olisi ihan hyviä aikoja ja hyviä hetkiä, niin en saa unohtaa tuota pohjaa. Jos unohdan sen, olen pian ojassa ja allikossa uudestaan. En vain saa yrittää liikaa. En saa tavoitella mitä tahansa. Siinä on perusajatus, josta minun täytyy pitää kiinni, vaikka tuntuisi miten normaalilta ja jaksavalta.

Miten siis jaksoin ottaa vastaan tiedon poikani kuolemasta? Ilman jo olemassa olevaa lääkitystä olisin varmasti romahtanut jonkin ohuen jäisen pohjan läpi syvyyksiin. En todella tiedä miten syvällä olisin nyt, jos en olisi saanut kaapissa olevilla unilääkkeillä itseäni sopivasti tainnoksiin. Tosiaankin sopivasti oikealla annoksella, ei liioitelluilla annoksilla. Itseni satuttamisella en koskaan auta ketään enkä mitään.

Mielialalääkkeistä keskusteleminen on kuin puukon terällä kävelyä. On sitä laajempaa näkemystä, joka ymmärtää lääkityksen tarpeellisuuden, nimenomaan oireitten mukaisen hoidon. Ja sen kannalla itsekin olen, vaikka minutkin on kirjattu papereissani lääkevastaiseksi ihmiseksi. Sitten on se joukkio, joka vastustaa lääkkeitä viimeiseen asti. Koska kaikki mielialalääkkeet ovat vain kusetusta ja yhteiskunnan juoni meitä itseämme vastaan.

Vaan, kaikki ne kehotukset; liiku enemmän, ota itseäsi vain niskasta kiinni, kyllä sinä pystyt kun minäkin pystyin, se on vain korvien välissä, aina pitää yrittää, se on asennekysymys... ja näitähän on niin pitkä litania kuin vain jaksaa muistella ja kirjata. Nämä kaikki ovat turhuutta silloin kun on masentunut. Ei tarvitse olla vakavasti masentunut, ihan riittää, että on masentunut ilman mitään diagnoosiluokitusta.

Sopiva lääkitys auttaa minut pysymään jotenkin tasapainossa, etten kilahtaisi ihan kaikesta. Etten reagoisi kuin draama queen. Olen totisesti ollut draama queen. Kyllä. Ei se ole minua, se on oire. Temperamenttia minussa on, mutta jatkuva kilahtaminen on vain rasittavaa kaikkia kohtaan.

Miksi olen sairastunut? No, en minä tajunnut itsekään olevani masentunut. Romahdin vasta vuosia myöhemmin, kun en aiemmin osannut antaa periksi. Kun se peräänantamattomuus piti minut tiellä juoksemassa työn ja toimeentulon perässä. Ihan kuin todella en olisi tullut toimeen ilman sitä kaikkea? Olisin varmasti vähemmälläkin selvinnyt. Olen nyt hylännyt tavoitteet.

Tässä muutama päivä sitten avasin kirjan; Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi (muistiinpanoja masennuksesta).

Aloitin ikäänkuin väkisin tuon kirjan lukemisen. Mutta heti se imaisi mukaansa. Juuri näin tunnen, ihan samoja ajatuksia minullakin. Ja ne piirteet, joitten luulin olevan vain omiani, ovatkin olleet kuin masennuksen käsikirjasta otettuja kaavoja.

Se ajatus, joka välillä käy kuin härnäämässä; mutta entä jos vain teeskentelen, jos olenkin vain laiska ja saamaton, mitä jos kuitenkin olenkin vain huijannut itseäni ja psykiatria ja kaikkia?

Vaan ei. Se kuuluu kuvioon, se kuuluu masentuneen logiikkaan. Ehkä siksi, että on niin epävarma aivan kaikesta, niin epäilee omia aitoja tuntemuksiaankin. Se ei ole laiskuutta, eikä saamattomuutta, se on masennusta. Sillä on nimi ja se on sairaus.

Kyllä minä taistelin tuota diagnoosia vastaan ainakin 6kk, vähintään, jos ei enemmänkin. Minäkö muka masentunut??!!! Vaan, se hirvittävä väsymys iski heti kotiovella, kun olin saapunut diagnoosi laukussani pihaportaille. Miten jaksan kiivetä nuo portaat ylös? Kädessäni kukkien siemeniä.. Miten raskaalta ja vaativalta tuntui ajatella katsovansa uuden kasvua. En jaksanut istuttaa siemeniä. Valtava väsymys iski kuin raskas leka voimalla päähäni. Enkä tuntenut enää mitään. En iloa, en surua, en mitään.

Aurinko paistoi ja minä mietin, että tuostako pitäisi iloita? Käänsin katseeni pois auringosta ja "luin" kirjaa monta viikkoa, sitä samaa kirjaa, niitä samoja kahta sivua. En muista mikä kirja se mahtoi olla. Se oli vain lumetta, jotta minusta olisi voinut joku sanoa, että on se ainakin lukenut. Ei vain tyhjän päällä ollut, sentään lukenut. On se sentään suorittanut elämää. Minä olin vain tyhjä kuori, enkä suorittanut mitään.

Oli vain ahdistus, joka meni eestaas minussa. Ei jättänyt hetkeksikään, eikä kertonut miksi siinä pyörii hengitykseni mukana. Se oli kuin vieras ja oman tahtonsa omaava palje, joka puristi kehoani miten halusi.

Paniikkikohtaukset tulivat tutuiksi. Se saattoi yllättää nurkan takaa tietämättä miksi se tuli taas. Kuin osoittaakseen kaapin paikan minulle; älä nyt kuvittele itsestäsi liikoja! Jos ajattelin voivani paremmin, paniikki iski kuin nyrkki palleaan; hah!

Ja otsassani oli lappu; romahtanut, turha, masentunut, jättäkää minut rauhaan!

Kenties siinä myös luki: Hullu!

Mutta ennenkaikkea siinä luki: epäonnistunut.

Se lapun tekstihän on myös ulkoisesta lukijasta kiinni. Minä tiesin ihmisten puhuvan, luin ihmisten rivien välejä, käytöstä, ilmeitä, nimenomaan niitä joita ei haluttu näyttää.

Ja kyllä minuakin väsyttää, kyllä minuakin masentaa.. Voi hyvä ihminen, ei tämä ole mikään kilpailu. En minä halua olla masentunut, mutta minä vain olen sitä. Olen kuoleman väsynyt ja päivärytmini on totaalisen sekaisin. En halua sitä edes muuttaa. En jaksa taistella sitäkin vastaan.

Minä olen ihminen, jonka mekanismi on ruostunut, ylikuormittunut. Jos haluatte ymmärtää enemmän teknologian termejä. Ja sen korjaaminen on hyvin hidasta. En edes tiedä mihin koneeseen sitä voisi verrata. Koska minä en ole kone. Olen kuullut sen moneen kertaan: ihminen ei ole kone.

Ja luulen, että masennus ei koskaan korjaannu täysin. Se ei enää poistu tästä ohjelmistosta. Se on tullut jäädäkseen, kuin varjo, se ei katoa. Nytkin kun aurinko paistaa, mietin, jaksanko todellakin katsoa tänä vuonna kevään kasvua, vaikka sitä toisaalta niin odotan. Mutta kun se hetki tulee, en ole varma voinko iloita siitä? Ja miksi en voisi? En tiedä, sitä on mahdotonta selittää, koska tämä varjo on sisälläni, enkä saa sitä pois.

Ja toivon vain, että saan armoa niinä hetkinä kun en jaksa olla läsnä. En osaa silloin selittää syitä, koska en tiedä itsekään miksi. Tämä ei ole looginen sairaus. Ja silti jossain mieleni ja aivojeni syvyyksissä jokin logiikka on. Mutta ei tämä on maailman ensimmäinen sairaus, jossa kehon kemiat ja virrat ovat menneet nurin niskoin. Ehkä jonain päivänä joku voi selittää tämän asian juurta jaksain. Mutta en tiedä miksi kaikelle pitäisi olla jokin selitys. Ikäänkuin voisi vain ohittaa väärän kaavan ja muuttaa kaiken muuksi. Ei ole olemassa onnellisuuspillereitä.

Niin, huumeitten käyttäjät.. ei ole olemassa oikeita onnellisuuspillereitä.

Elämässä vain on epämukavuustekijöitä, joita on siedettävä jossain määrin. Auringossa on varjoja aina.

Masentuneena epämukavuustekijät muuttuvat vuorijonoiksi. Eikä niitä vastaan ole onnellisuuspillereitä.

Lainaus kirjasta:
"Hyvä masennuspotilas hoitaa masennuksensa ylipäätään tuottaen ympäristölle ja yhteiskunnalle mahdollisimman vähän häiriötä, vaivaa, kustannuksia ja kiusaa. Hän karkottaa alakuloa kokopäivätyökseen, on hyödyksi siinä missä pystyy, koettaa olla tekemättä itsestään ja tunteistaan numeroa."

Ja ironista naurua perään :)














Kuoleman syy

http://yle.fi/uutiset/3-9296820

Poikkeuksellisen tappava muuntohuume levinnyt Suomeen – ainetta löydetty jo viidestä vainajasta


Ja yksi heistä oli poikani. Sitä en tiennyt lukiessani ensimmäisen kerran tästä samaisesta myrkystä, mutta nyt tiedän. Se on tutkittu laboratorion kätköissä ja kirjattu silmille nähtäväksi. 

Ja kun googletin tämän myrkyn koodin, ( nimeäkään ei ole, vain koodi), niin eksyin keskustelusivuille, joissa käyttäjät etsivät toisiltaan tietoja ja kokemuksia milloin minkäkin aineen mahdollisimman pitkäaikaisesta hyödystä suhteessa hintaan. Kunhan saa ne parhaimmat notkut. Näin siellä keskusteltiin. Ja mietin, onko poikani ollut tuossa ryhmässä keskustelijana. Onko etsinyt vinkkejä saadakseen parhaimman hyötysuhteen notkut? Ja totesin siinä lukiessani, että sinne on aivan turha minun mennä kirjautumaan sisään ja julistamaan poikani kuolemaa. Katsokaa ja oppikaa! Ei sillä ole heille mitään merkitystä, vain sillä on merkitystä, että pääsee hetkeksi pois tästä maailmasta. Ja onko sisäinen tavoite päästä kokonaan pois tästä maailmasta, ikäänkuin vahingossa?

Vaikkakin käyttäjille jopa kerrotaan jollain valistussivulla, että jos käytät, niin käytä aina kaverin kanssa, jotta on joku joka voi hankkia apua tarvittaessa. Omituinen neuvo sinänsä kun ajattelee että ihminen tahtoo pois millä tahansa myrkyllä, kunhan euforiaa on tarjolla. Vaikka tietää että viikatemies voi joka kerta tulla ja korjata pois. 

Olihan pojallanikin kaveri, joka viimein soitti apua, kun poikani ei enää reagoinut mihinkään. Tämä aine lamaa hengityksen. Se on yhtäkuin kuolema. 

Ja jos tätä joku notkun haluaja lukee, niin vaikka sitä apua saataisikin jotenkin ajoissa, voi aivot olla jo kuolleet hapettomina. Siinä sitten makaat jossain vihanneksena muitten käänneltävänä. Olisiko se ajatus pieni hidaste sille, että voisi ajatella lopettavansa kuoleman kanssa leikkimisen? Ei se aina tapa, se voi kiduttaa myös. 

Mutta minä en olekaan huumeitten käyttäjä, joten enhän minä voi tietää mitä se todella tarkoittaa. Turhaa on siis saarnata. Jokainen tekee valintansa, vaikka asioista olisi puhuttu juurta jaksain. Ei se vain hyödytä mitään. Minä tiedän.

Faktat pöytään ja se on sitten siinä. Valinta on aina oma.


"Nyt tavatun uuden muuntohuumeen ikävin vaikutus on hengityksen pysähtyminen."

Sellainen pienen pieni sivuoire 

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Maa on kaunis

Todellakin niin kaunis

Ja siksi nuo edelliset postaukset, koska tämä sanoitus on täydellinen.

Vaikka liian monelle maailma ja kokemukset täällä eivät ole ollenkaan kauniita, niin siltikin siellä pohjalla kulkee tämä laulu ja nämä sanat. Siitäkin huolimatta.

Elämässä on surun pohjavirta ja toisinaan jopa sekin voi olla kaunis, kuin muisto, jota ei saa takaisin.

Muistoissa voi viivähtää, mutta niitten varassa ei voi jatkaa elämää. Ja elämä kuitenkin jatkuu. Se jatkuu niin kauan kuin sen on niin tehtävä. Tehtävät suoritettava tai lähinnä hetket koettava, tunteet tunnettava. Ne kaikki ihanaiset ja vihavaiset tunteet, joita emme tahtoisi ja haluaisi maistaa ja sylkeä.

Elämä on sitä kaikkea kehdosta hautaan. Kirjaimellisesti elämä kantaa eteemme suolat ja pippurit, hunajat ja inkiväärit, kaneli ja kardemumma. Kauneimmat tuoksut ja niihinkin liittyvät muistot.

Uusi vuosi on alkanut ja voi sitä ajatella, että uudelta ja puhtaalta pöydältä aloittaisi. Vaan eihän se onneksi niinkään onnistu. Muistot ja kokemukset kulkevat edelleen mukanamme. Ilman niitä emme olisi mitään. Olisimme vain puhtaita sivuja ja kliinisiä pöytiä, joille ei mitään saa laittaa. Niillä pöydillä ei nouse pullataikina eikä pohjaan palaneet puurot käryä. Onttoahan se olisi.

Mitäpä tässä enempää jaarittelemaan. Ne sanat tuli jo kirjattua.

Siltikin olkoon tämä uusi vuosi kaikkineen hyvä, ymmärtäväinen ja armollinen. Kiitollisuutta sisältäköön myös pahoina päivinä. Sillä ilman niitä ryytejä emme olisi kestäviä.

Amen.






JUHA TAPIO - Maa on niin kaunis

Maa on niin kaunis

Maa on niin kaunis, kirkas Luojan taivas, ihana on sielujen toiviotie. Maailman kautta kuljemme laulain, taivasta kohti matka vie. Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, miespolvet vaipuvat unholaan. Kirkasna aina sielujen laulun taivainen sointu säilyy vaan. Enkelit ensin paimenille lauloi, sielusta sieluhun kaiku soi: Kunnia Herran, maassa nyt rauha, kun Jeesus meille armon toi.