Ja olen ihan tosissani kirjoittaessani enkeleistä.
Aamulla olin vielä luulossa että on tulossa vieraita talouteeni lisää. Mietin ensimmäiseksi; millä rahoilla? Millä hermoilla? Millä jaksamisella?
Jo kohta puhelimeen tulee viesti; ei pääsekään tulemaan. Hänelle ikävää, itselleni helpottavaa juuri nyt kun kaikki on ollut ja on suuressa muutoksessa. Mistä olisin tempaissut ne varahermot, kun niitä ei vain ole olemassakaan silloin kun on liikaa palveltavaa, vaikka kukaan ei kai sitä odotakaan. Mutta vieraana ollessani, en minäkään osaa vain mennä kaapille penkomaan. Paitsi joskus jossain tiedän että se on täysin ok. Meilläkin se on täysin ok, mutta kaikille vieraille se ei ole vain ok. Sehän ei vain ole luontevaa ja sen ymmärrän. Sitten se arki meneekin siihen, että otatko, haluatko, teenkö, laitanko?
Vaikka en ole luonteeltani sellainen kovin kauan aikaa. Olen vain sellainen boheemi minä.
Huomasin juuri kysyväni; Mitä haluaisit tehdä? Ja ojensin villalankoja ja virkkuukoukun. Ja tänään syntyy sitten ainakin pannulappu. Aina tarpeellinen hyötyesine. Sukkalangasta tehtynä oikein hyvä. Näin luon tekemistä toiselle ihmiselle, tietäen kuitenkin sen mikä on mielekästä ja mikä ei sitä ole.
En ole ehtinyt suremaan, itkemään, vaikka ei se tunne ole hävinnyt mihinkään. Ei sen tarvitsekaan hävitä. Suru elää omaa elämäänsä. Välillä nousten pintaan, välillä vain väreenä iholla viivähtäen.
Tutkailemme taloa, kohta kohdalta, hitaasti mutta varmasti edeten. Olemme saaneet ikäänkuin rauhan ja ensimmäisen sijan tässä kaupanteossa, jonka lopputuloksesta emme vielä tiedä mitään. Istumme välillä pirtin pöydän äärellä pohtien. Minulla on pienet suunnitelmat, toisella isommat visiot. Minä haluan elää ja asua ja kokea taloa, ennenkuin päätän mistään isommasta mitään. Toinen tahtoisi varmaan räjäyttää kaiken auki heti ja kohta. Minä en näe paljoa työtä, vaan pieniä kohtia, joita on rauha tehdä. Omassa rauhassa, omassa ajassa, omaan tahtiin. Istuen välillä kannolle tai kivelle pohtimaan syviä. Voipi tulla ristikkäisiä tuulia, mutta missäpä asiassa niitä ei välillä tulisi.
On siinä paljon työtä, on muodostunut kuin mantraksi. Sillä esitellään mahdollista tulevaa kotiamme. En minä näe sitä työmaana, vaan kotina. Kotina, jossa elän, johon saa tehdä pihatien vähemmälläkin möngerryksellä. Jota ei tarvitse repiä auki. Piha elää ja polut kuluvat käytetyille sijoilleen. Elämä löytää uomansa aina kuitenkin. En kaipaa kasvimaata. Joskus voisin tehdä vanhoista ikkunoista kasvihuoneen? Ehkä en. Tai sitten kasvatan tomaatteja kuumalla terassilla. Tai sitten en.
En tahtoisi edes ajettavaa nurmikkoa. Mutta jos toinen haluaa sen nurmikkonsa, joka on siisti.. niin joutunee sen tekemään. Palaa se sitten auringossa karrelle. Minä voisin laittaa sammalta, pehmoista ja kaunista. Pihalla on jo tulossa kosteanpaikan ihania saniaisia. Ne kuuluvat lapsuuteeni, ihanat lehtometsän kasvit, jotka tekevät luonnosta kuin viidakon.
Kivet, ne ihanat kivet. Niillä voisin reunustaa saniaismetsäni, ettei kukaan talloisi viidakkoani. Kiviä tontilla löytyy, pelloilta ajettuja.
Kaikki tämä järjestyy. Toivon kovasti niin. Sitten olisin oikea metsänomistaja, mutta omistamisella ei sinänsä ole merkitystä, vaan rauhalla. 10 vuoden maksuaika kuulostaa kohtuulliselta, todellakin ihanalta ajalta, jonka jälkeen on velaton sinänsä. Viimeinen tilaisuus tehdä tällainen askel, johon en aiemmin halunnut suostua. Silloin se olisi ollut vankila väärän ihmisen kanssa. Nyt se tuntuisi omalta askeleelta, ihan ikiomalta.
Kaikki aikanaan, ajallaan ja hyvin <3
Kiitos enkeleille, jotka pitävät minut suojassa ja oikeassa suunnassa. Etten astuisi harhaan tieltäni missään kohdin. Etten tekisi virheitä, vaan vakaasti harkitsisin kaikki liikkeeni. Ja sitä pyrin toteuttamaan.
Pablo Picasso
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti