Kuun vaihde helpotti jotain, kun sai kääntää seinäkalenterin uudelle kuukaudelle. Kuolinpäivä piiloutui, eikä enää rävähdä silmään joka ikinen kerta kun kalenteria silmäilee ohikulkiessaan. Asiat ovat pieniä ja niin isoja ja satuttavia samalla kertaa.
Ollaan myös sovittu muistelupäivä, muisteluhetki läheisten kesken. Koska ei ole kirkollisia rutiineja, on kehitettävä omansa ja sitten huomaa miten niille rutiineille on paikkansa kuitenkin. On saatettava jokin vaihe loppuun, jotta pääsisi astumaan sen rajan ylitse enemmän rauhaan.
Ja vielä tulee vaiheita, joissa on tuo sama tuntu. Tulee syntymäpäivä, tulee joulu, nimipäivä. Juhlat, joissa kaikissa on omat muistonsa. Eikä ole enää mitään fyysistä paikkaa, jonne lähettää kortti tai kirje, jonne sujauttaa vähän lahjarahaa. Itselleni kaikki paikat ovat sopivia muisteluun, suruun ja iloon. Ensin aloitetaan surusta ja harmaimmista sävyistä, kunnes on pyyhitty kyyneleet tai annettu niitten kuivua kokonaan, sitten voi jo huokaista ja hymähtää. Sitten jatketaan taas eteenpäin tätä elämää, jossa on aika.
Tämä tilanne on tuonut elämän rajallisuutensa niin liki minua, etten tiedä uskallanko todella haaveilla mistään materiaalisesta elämääni. Mitä jos en olekaan täällä vaikkapa vuoden päästä tai edes viiden vuoden päästä? Tiedän, että tämä kuuluu elämään, vaiheeseen, jossa mietitään loppuja niin, ettei uskalla oikein aloittaa mitään. Elämä on saamista ja antamista, luopumista. Ei se ole sitä kaikkea kerralla ja jatkuvasti ja kuitenkin on. Riippuen siitä mitä ajattelee, millä syvyydellä.
Olen miettinyt, olenko väärässä liian myöhäisessä iässä aloittamaan enää yhtään mitään isompaa projektia. Saisinko omistaa sen oman metsän, jossa olisin rauhassani? Saisinko istua siinä omassa talossani, jossa tuntisin talon vuosikymmenten elämän? Talon, josta monet monet ovat jo luopuneet ja jälleen useat siitä ovat valmiit luopumaan, vaikka se satuttaa. Kykenenkö minä siihen? Vai olenko vain turhien haaveitten äärellä? Kuka siihenkin vastaisi? Nostaisiko joku kortin? Uskoisinko johonkin korttiin vai lentäisinkö vain päin.. tulevaisuutta? Nousen siivilleni kun hyppään. Niinhän olen aina tehnyt. Olen pudonnutkin nokka edellä maahan, ontunut ja ollut sumupilvessä. Mutta sieltäkin olen noussut hitaasti mutta varmasti. En takaisin siihen samaan kuin ennen pudotusta, vaan lähinnä vapaammaksi olla oma itseni.
Intiaanit eivät omistaneet maataan ja silti se heiltä vietiin. Aika omituista oikeastaan, että joku jossain on joskus pistänyt maan palasiksi ja palstoiksi ja sitä sitten pitää nyt hoitaa ja kunnostaa. Pitää istuttaa ja kerätä satoa. Vaikka maa eläisi itsekseen aivan yhtä hyvin. Ilman ihmistä kaikki voisi paremmin. Jos ihminen jostain syystä pääsee avaruuteen valloittamaan mitään (epäilen) niin sieltäkin se merkitsee itselleen reviirin. Iskee lipun sinne, minne se ei koskaan ole kuulunut. Kukaan ei ole tullut tulevaisuudesta kertomaan meille mitään. Luulisin. Silti ihminen hamuaa tulevaisuuteen. Ihminen haluaisi pitkittää tätä elämäänsä äärimmäisyyksiin. Kunnes tulee siihen vaiheeseen, ettei elämässä ole enää mitään tavoiteltavaa, voi päästää irti.
No, tuollaista ajatusten lentoa tänään. Vapaata leijuntaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti