kun poikani kuoli.
Siitä on 4 päivää kun sain kuulla siitä.
Olin odottanut ja pelännyt tuota hetkeä vuosikaudet. Ja nyt se oli tässä.
Vatsanpohjassa leimahti liekit. Jokin perustava energia syttyi polttaen palamaan.
Shokki ja säikähdys. Sanoja ei ole. On vain voihyvänenaika ei ei ei voihyväjumala voitaivas isävarjele huokauksia syviä huokauksia epäuskoa
Kuuntelen soittajan kyyneleitä, surua ja tuskaa. Minulta ei tule yhtäkään. Olen vain tippunut ja jämähtänyt paikoilleni. Menee vartti, ehkä enemmän, en tiedä ajankulusta mitään. Kyyneleet tulevat ja ääni särkyy. Ei ole sanoja, mutta viha iskee läpi: Vitun Huumeet!!! Ne voittivat sittenkin.
Kun kaikki tuntui olevan menossa parempaan päin. Näin kävi sittenkin.
Puhelu loppuu. Jään itkemään. Kyyneleet valuvat vuolaina. Itken tunnin, kaksi? En tiedä. Kaivan unilääkkeen esille, sen joka tipauttaa minut vuorokaudeksi tiedottomuuteen. En kestä ilman humausta, tunnottomuutta, turrutusta.
Mietin hetken, jätänkö vain puolisolleni viestin pöydälle. Ei. Herätän hänet ja kerron. Hän on kuollut ja purskahdan itkuun. Otan lääkkeeni ja puoliso kysyy, ethän ota liikaa ja kietoo syliinsä. En ota liikaa, mutta enemmän kuin tarvitsen normaalisti. Nyt haluan vajota pois jonnekin. Ja vajoan.
Uni on armelias.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti