vaikka suru onkin läsnä. Ei koko aikaa jaksa itkeä, muistella, ajatella, kuvitella, miettiä ja pohtia.
Välillä kaipaa ihan hullun lailla iloa, jotain älytöntä huumoria. Mutta ei kuolemaa koskevia asioita missään asiassa.
Huomasin sanovani kaupassa, että pitää tarttua mielitekoihin, ettei kuole raudan ja suolan puutteeseen. Ja kaduin heti sanojani. Noh, nämä on juuri näitä asioita, joita sanoo. Tulinpa sanoneeksi sen ihan itse.
Oli vapisuttava päivä. Eilisen rankkuus kaikessa viestittelyssä rankaisi kai tänään. Keho reagoi ennenkuin mieli ehtii mukaan. Keho on reagoinut jo vuosia paniikkihäiriön vuoksi. Se on hiukan ärsyttävää. Et voi koskaan tietää missä ja koska, mikä kehon saa paniikkiin. Miksi tänään kaupassa polvet meinasivat pettää. Olin kuin väärällä planeetalla. Minussa olisi pitänyt lukea otsassa: Minä suren. Poikani on kuollut.
Väistelin katseita. Mutta hiljaisessa kaupassa oli helpompaa olla.
Hyllyjen välissä nuoria miehiä, ehkä nuorempia kuin poikani. Ajattelin; siunausta teille. Olkaa kunnolla, valitkaa oikeita asioita itsenne tähden.
Yhteisitkua puhelimessa. Tukea ja selittämistä miten hänellä on juuri nyt oikein hyvä olla. Ettei ole mitään hätää vaikka hän on poissa. Kaikki on hyvin. Kaikki järjestyy.
Kuva hänestä puhelimeen ehkä viime kesältä. Hän ei halunnut kuviin. En edes pysty katsomaan kuviaan, varsinkaan lapsuuden kuvia. Silloin kun kaikki on alussa ja hyvin. Koittaa johdattaa maailmaan, joka ei enää olekaan niin turvallinen kuin omassa nuoruudessani. Toki silloinkin huumeita liikkui, mutta ei niitä ollut kaikkialla. Ei niistä puhuttu hyvässä sävyssä ja puolustellen, kuin ne olisivat yhtä terveellisiä kuin banaanit.
Mietin miten paljon maailma on muuttunut tässä lintukodossa ihan äkkiä. Miten lapsiaan voi suojata yhtään miltään? Millainen maailma on kun lapsenlapseni on nuori? Voiko mikään auttaa näitä nuoria vanhempia, jotka vasta ovat astuneet vastuualueelle, joka on kuin pimeys. Hyppy tuntemattomaan aina kun lapsen lahjaksi saa. Mikä onkaan tuon sielun elämän tarkoitus ja onnistuuko se tarkoitus vai meneekö aivan pieleen? Oma vastuu, oma valinta. Missä kohden voisi kohtaloa huijata?
Olisiko jokin tekoni olla parempi vaihtoehto, vai onko elämä ennalta määritelty. Jos kohtaat tietyt ihmiset ja sitä ei voi estää. Silloin se huono seura on oikeaa. Sanon vain, ettei sitä voi estää. Lapsensa kavereita ei voi valita. Joku ehkä luulee, että niin voi tehdä, mutta ei vain voi.
Muistan miten itse olen valinnut asioita nuorena. Olisin voinut valita huonostikin, mutta osasin aina valita mielestäni oikein. Kohtasin ihmisiä, joitten seura olisi voinut olla turmio. Kohtasin ja ohitin, sivuutin. Minulla oli aina suoja päällä. Aina ja kaikkialla. Mietin, eikö kaikilla ole niin? Ei kaikilla ole sitä kokemusta, että suojataan maailman pahuudelta. Minä olen aina ollut suojassa ja minä olen usein ollut se joka rukoilee lasteni puolesta. Vaikka olen tiennyt että lapseni on hunningolla, olen rukoillut. Olen pyytänyt rukouksia heidän puolestaan. Varsinkin tämän lapsen puolesta, joka on nyt täältä poissa. Miten paljon onkaan rukoiltu. Ja hänkin tiesi sen, mutta ei tiennyt miten paljon. Hänelläkin oli suojansa, mutta ehkä hän ei nähnyt vaihtoehtoja?
Olikohan tehtäväni olla se suojelija, joka viime kädessä rukoilee. Rukoilee ja pelkää.
Ja nyt toinen lapseni peri veljensä ristit, suojelevat korut. Vaikka ei kuulemma usko mihinkään, kantaa silti kaulassaan minulta kotoisin olevaa ristiä. Ei olisi huolinut jos olisin sen hänelle antanut. Sen sijaan poika, joka pelkäsi, uhmasi, seikkaili ja huiteli maailmalla, otti kiitollisena vastaan kaiken suojan minkä tarjosin. Kaikki rukouspyynnöt olivat hänelle kiitollisuuden aiheita. Ehkä hän vain otti kaiken vastaan, hyvässä ja pahassa. Onko pahaa, vai onko vain pelkoa.
Tänään olen kysynyt Miksi? Ja tänään olen vastannut Miksi ei?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti