Valvon kunnes en jaksa enää pitää silmiäni auki. Voisin valvoa ehkä aamukuuteen? Mutta luovutan 4 jälkeen. Toisinaan väsymys korjaa minut tuolilta nuokkumasta jo ennen klo 3. Ennen kuin keuhkot heräävät kokoukseensa muitten elinten kanssa klo 3. Yön hiljainen ja liikahtamaton hetki.
Ranteessani on kivistä koottu rengas. Kaulassani vihreä aventuriini. Hopeanväriset kädet pitelevät vihreää kiveä lujasti, mutta hellästi. Ostin juuri hopeaketjun, koska olin antanut entisen ketjuni ja siinä olevan ristin pojalleni. Silloin kesällä. Hän otti kaiken vastaan.
Hänen ristinsä ja kivikorunsa ovat nyt veljellään. Jatkamassa taivaltaan. Suojellen? Johdattaen? Voiko koruilla olla voimaa. Tietysti voi, sen minkä me annamme niille. Jääkö esineisiin käyttäjänsä energia? Tottakai jää.
Toisinaan esineillä voi olla paljon ja syvää historiaa. Olen lukenut kirjaston kirjaa, jonka avaaminen oli kuin pimeys. En tiedä oliko se kirjoittajansa tunnetila, tarinan synkkä energia, jonkun lukijan kokema tunne? Jännityskertomus, jota en tainnutkaan lukea loppuun, tuskin alkua pitemmälle. Energia oli liian raskasta kohdata juuri silloin.
Kivissä on energiaa, tietty sävy ja vaikutus. Tässä tekstissänikin on varmasti oma energiansa, eikä se nyt voi ollakaan mitenkään kevyt. Mutta ei sen tarkoitus ole satuttaa ketään millään tavalla. Oletan että se osuu meihin niihin kohtiin, jotka ovat meissä vielä vereslihalla. Ei se mitään jos itkettää ja saa nauraakin, jos onnistun sitäkin energiaa tänne lisäämään. Tunnetilat tulevat ja menevät, älä ota minun suruani omille harteillesi. Ja jos otat sen hetkeksi, ravista se kohta pois. Pyyhi kämmenilläsi ja puhdista olkapääsi. Niin minäkin teen.
Koska sinä elät ja hengität. Ja minä elän ja hengitän. Ja koska tästä elämästä poistuneet ovat vapautuneet hengittämisen taakasta. Ehkäpä meidän pitäisi juhlia sitä vapautta, kun olemme surumme surreet syvältä ja jaksamme juhlia jälleen.
Silloin on aika ottaa jälleen rumpu käsiin ja rummuttaa se tunne mikä nousee, ikävät edestä pois, jotta uusi saa jälleen tilaa.
Ja minä jatkan nukkumista ametistien päällä. En edes muistanut, että siellähän ne ovat, petarin alla.
Pitäisi lukea jokin kirja, koska minulla on useita lainattuja kirjoja. Ehkä katson nyt mitä Aristoteles on lausunut joskus aikoinaan. Olen kuulemma ollut häntä livenä kuulemassa. Oi niitä aikoja, sanoi Aristoteleskin :) ehkä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti