lauantai 16. huhtikuuta 2016

Olenko ihan terve?

Mtt:ssa käytyäni (mielenterveystoimisto) minun todettiin omaavan selviytymiskeinoja itsessäni. Sellaisia keinoja ja ajatusmalleja, jotka kantavat. Ja toki mulla niitä on.

Olenhan tutkinut kuolemaa eri kulttuureissa ja uskonnoissa, filosofioissa jo ikuisuudelta tuntuvan ajan. Kun ensimmäisen kerran pelkäsin kuolemaa 14-15 vuotiaana, päätin etten tule pelkäämään kuolemaa koko loppuelämääni, koska en voi tietää miten pitkä aika pelon kanssa eläessä tulee. Olihan se järjetön ajatus pelätä koko elämänsä. Tartuin härkää sarvista ja aloitin kirjaston hyllyjen tavaamisen kirja kerrallaan. 

Karman laki pelästytti konkreettisuudessaan, kunnes sain siihenkin avartavaa näkökulmaa. Ettei yksikään ajatustapa välttämättä sulje pois toista. Minä saan itse muodostaa näkemykseni. Ja ehkä oma näkemykseni jopa vaikuttaa siihen mistä itseni löydän kuoltuani? Mistä sen tietää. No, ei yhtään mistään. On vain uskallettava ajatella asiaa. Kääntää päälaelleen omat näkemyksensä, sotia jonkun toisen näkemystä vastaan omassa sielussaan. Mikä onkaan sieluni tie? Mitäs jos synnynkin uudestaan, entä jos en haluakaan syntyä tänne enää, mitä jos elänkin yhtaikaa monessa elämässä, monessa ajassa, tai jos elänkin jossain muualla maailmankaikkeudessa juuri nyt. Koska sanotaan myös ettei aikaa ole. Sinänsä sitä ei ole siellä missä maapallo ei enää pyöri, eikä valon määrä ole missään suhteessa aurinkoon. Jos on aina valossa eikä unta tarvitse, ravintoa ei tarvitse. Olet vapaa valitsemaan kaiken.

Koen poikani eläneen hyvin rankan elämän tässä elämässään. Kenties hän oli valinnut tämän elämän juuri tällaisena? Ehkä hänellä oli aina sisäinen ikävä jonnekin muualle, pois täältä? Hän oli hyvin pettynyt tämän elämän byrokraattisiin pakotteisiin ja kuvioihin, jotka kahlitsevat ihmisen, vievät vapauden. Olisit ns. vapaa vain jos sopeudut systeemiin ja silloin et olekaan oma itsesi ja vapaa, vaan laulat muitten lauluja. Pitäisi olla se oma sielun tie täälläkin. Se on vain tehty vaikeaksi olla vapaa sielu lakien, pykälien, normien valtakunnassa, jonka me ihmiset olemme luoneet. Emme voi mennä paratiisisaarelle ja elää siellä, vai voimmeko. Voimmeko hävitä maailmankartalta niin ettei kukaan enää löydä sinua. Se oli ehkä joskus maailmassa mahdollista, mutta nykyään olet sitten asunnoton, syrjäytynyt, alinta kastia. Silloin olet tuntematon ja näkymätön, mutta myös nälissäsi ja paleleva. Ja jos poikani ei olisi nyt lähtenyt vapauteensa, sielunsa vapauteen, niin olisiko seuraava askel ollut syrjäytynyt koditon? Nyt hän ei ehtinyt mennä sinne asti. 

Näen vahvasti että poikani on nyt vapaa. Hän näkee nyt kaiken. Ja siksi jaksan minäkin, koska arvostan niin paljon vapautta. Siksi mietin, olenko ihan terve ja normaali, koska näen niin paljon kauemmas. Pystyn elämään kuoleman ajatuksen kanssa. Koska minulle se ei ole loppu, vaan alku. Isäni hautajaisissakin kukkalaitteessani luki nauhassa: Kuolema ei ole loppu, vaan uuden ja paremman alku. Koska niin se on. Kun vapautuu kehon painavuudesta ja pääsee kirjaimellisesti lentoon, on vapaa kaikesta fyysisyydestä. On vapaa luomaan mitä vain. 

Minut haastettiin isäni kuoleman yhteydessä keskustelemaan kuolemasta, koska en vissiin ollut normi ihminen, joka suree ja suree ja suree loputtomiin. Kukaan ei tiennyt että keskustelin isäni kanssa kokonaisen vuoden. Ikävöin ja ajattelin. Mutta en kuoleman hetkeään surrut. Surin asioita, mutta tiesin ettei se isä kuulu enää tänne vaan hän on vapaa edistymään omalla henkisellä tiellään siellä toisella puolella. Se raja on kevyt ja ohuen ohut. 

Nyt olen kai se vahvin meistä surevista. Ja poikani lausui eläessään: "Sä olet niin vitun diippi, että se on pelottavaa." Ehkä se käsittää myös tämän suhteeni kuolemaan? Koska en pelkää puhua asioista niitten oikeilla nimillä. Ehkä suora katseeni ja asenteeni on pelottavaa? En minä vaan tiedä mikä siinä on pelottavaa. Ehkä olen vain katsonut pelkoa silmiin ja todennut että se hävisi.

Ja itseni on oltava vahvempi kuin sen ihmisen, jota minun pitää jaksaa tukea. Ihminen, joka ei ole koskaan uskaltanut ajatella kuolemaa tai jokin vanha ajatusmalli on vain asettunut tiukaksi muuriksi ympärilleen ja siitä ei pääse pois. On kuoltava näin ja sitten tehtävä niin ja on kutsuttava he ja tuo ja sekin ihminen, vaikka ei välittäisikään. Ja jos ei ole kukkasia, kuka välittää oikeasti. Arkunkin pitäisi olla sellainen. Ja on välitettävä siitä mitä ihmiset ajattelevat. Vaikka eihän sitä kaikkea tarvitse ajatella. 

Itselleni en halua hautajaisia, enkä papillisia siunauksia. Osaan jopa siunata itseni, jos tarvis :) Uskon osaavani kulkea oikeaan suuntaan. En aio eksyä. En ole eksynyt tässäkään elämässä, miksi viitsisin eksyä sieluna. Olenhan ennenkaikkea sielu enkä ruumis. 

Miten selittää tämän kaiken läheisilleen. Jokaisella on oma kipuisa kohtansa suhteessa kuolemaan. Varsinkin jos tuntee, että suhde on poikki kokonaan. Kuten sanottu, minä olen lähempänä kuolleita kuin eläviä? Ehkä todellakin niin. Kuolleisiin tai ruumiittomiin sieluihin saa suoremman yhteyden kuin maailmassa keskustellessa ihmisten kanssa. Se vain on aivan totta. 

Olen vain niin vitun diippi. Ja vähän ylpeä siitä.









Ei kommentteja: