3 viikkoa sitten

Aika on vain ajan laskemista pojan kuolemasta. Ensi yönä 3 viikkoa sitten poikani soitti ja kertoi veljensä kuolleen.

Eilen oli vaikea päivä. Koska elossa oleva poikani on niin vihainen ja syyttää veljensä kuolemasta toista henkilöä. Ja samalla ihmiset tulevat valittamaan jokapäiväisiä pikkuongelmiaan. Siinä kohdin kyllä meikäläiseltäkin katoaisi hermo. Pätkähtäisi poikki ja antaisin palaa.

Ongelmat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiinsa. On niitä, jotka eivät ole kovinkaan kummoisia. Ja sitten on niitä jotka vaikuttavat elämänlaatuun. Ja sitten on tämä suru, joka asettaa kaiken alleen. Se on määräävin mitta juuri nyt.

Katsoin tänään Armanin ohjelman päihdeongelmista. Niistä ihmisistä, jotka kulkevat koko ajan kuilun reunalla. Ne tavalliset ihmiset, jotka eivät haise viinalle. Jokin valinta elämässä on vain ollut väärä. Tai usealla koko elämä on ollut vinksallaan.

En tunnista huonoa elämää omassa historiassani tai lasteni historiassa. Ei sellaisia asioita, joitten takia olisi pitänyt suistua raiteiltaan. Mutta, tämä ongelma ei katso menneisyyttä, ei ammattia, ei varakkuutta eikä lähtökohtia. Jotenkin se vain tapahtuu ja siinä olet, koukussa. Kullakin oma tarinansa.

Ja miten on vaikeaa vanhempana puhua lapselleen, nuorelleen huumeitten vaaroista. Eivät he mitään usko, vaan nauravat päin ja kaivavat netin syvyyksistä positiivisia kommentteja kannabiksesta. Eivät ne puheet auttaneet. Toinen poika kuoli ja toinen on hiljentynyt kannabiksen puolustuspuheitten suhteen. Niin, ei se tapa, mutta sen jälkeen on vain helpompaa tarttua kaikkeen muuhun roskaan mitä maailma eteen kantaa. Ei auta edes juosta karkuun. Nämä aineet vain tulevat perässä.

Eräs ihminen sanoikin, että kun joku koittaa jättää alkoholin, niin siitä tulee huono juoppo. Silloin ne kaverit kantaa kotiin asti ilmaista viinaa. Ja onko se sitten sen kummempaa kun yrität irti huumeista. Kyllä nekin vain tuodaan kotiin asti, tilaamatta. En todella tiedä tapahtuiko näin. Se on arvailujen varassa. En tiedä onko sillä tiedolla edes väliä muuta kuin hänelle, joka oli läsnä kun poikani oli kuollut. Syyttääkö hän itseään? Mahtaako miettiä asioita toiselta kantilta? Tuskin. Epäilen, että menee vain syvemmälle.

Itkin kun Arman itki.. ja tulen itkemään vielä usein.
Eilen voin huonosti kun tunsin poikani surun. Sen vihan, joka on luonnollinen tunne. Viha, jolle ei ole edes kohdetta. Osan siitä olen saanut pois, siksi en kai voi syyttää mitään enkä ketään. Se on vain turhaa, eikä se tuo lisää ymmärrystä.

Poikani keho tuhkataan ehkä huomenna. Tuhkat sirotellaan hautausmaalle ja hautausmaasäädösten mukaan paikalla ei saa olla läheisiä. Se oli aika uskomatonta kuultavaa. Me emme saa olla läsnä. Se on kielletty. Kuka kumma sellaisen säädöksen on laatinut? Jos taasen haluamme sirotella tuhkat jonnekin muualle, muistolehtoon ei saa nimikylttiä. Joten päädyimme siihen, että poikani tuhkat sirotellaan jonnekin ties milloin ja jonakin päivänä seinälle ilmestyy nimikyltti.  Kaikki paperit kuolintodistuksineen saapuvat sitten ehkä jopa kuukausien päästä. Kuolema on pitkä prosessi. Se ei tunnu loppuvan ollenkaan.

Mutta sen tiedän että poikani on siellä Valossa ja turvassa. Olen siitä huolehtinut omalla tavallani. Vaikka kirkollisia siunauksia ei ole, niin siunauksia on myös toisenlaisia.