Ärtymys

Huomaan että masennus nostaa itseään pintaan. Olen ärtynyt, kiukkuinen, kivahtelen. En siedä holhoamista, käskytystä.

No, eihän tuollaista siedä muutenkaan, mutta kun masennus oli pahimmillaan, niin olin varmastikin kuin kiukkuinen kakara, joka pisti hanttiin kaikessa. Et sinä minua määräile. Mitä se sulle kuuluu? Kyllä saan olla tekemättä ja menemättä. Ja suorastaan imeydyn paikoilleni.

En oikein näe tulevaisuutta, mitä se voisi tuoda tullessaan. Onko siellä mitään hyvää? Vai pitääkö vain jämähtää tähän ja jäädä paikoilleen? Ei oikein jaksaisi innostua mistään, toisaalta jokin uusi voisi olla hyvä asia. Voisin vaikka nukkua päivät ja valvoa yöt. Totean hyvin usein, ettei minusta ole kenellekään mitään iloa, hyötyä, huvia. Ihan samat ajatukset kuin silloin muutama vuosi sitten kun romahdin. Minusta ei ole mihinkään. Ja samalla on hyvin huono omatunto omasta huonosta olotilasta. Teen läheiselleni hankalan olotilan.

Toki saan olla mitä olen ja olenhan minä kun itsepäisyyttä löytyy. En voisi kätkeytyä valheellisen kulissin taakse. Mutta se siitä.

Välillä jämähdän suruun, pysähdyn tuijottamaan jonnekin kauas, menneisyyteen? Ja vieläkin saatan tarkistaa sähköpostin roskapostikansion, ettei poikani meilit ole vahingossa menneet sinne. Samassa tajuan, ettei niitä meilejä tule enää koskaan. On niin paljon asioita, joitten kohdalla vain toteaa, ei enää koskaan. En voi ostaa hänelle mitään enää koskaan. En voi lähettää hänelle kirjettä enää koskaan. Ja kesällä syntymäpäivänsä, ikuinen murheen päivä. Äitienpäivä, yksi on poissa. Sanonko minäkin, että minulla on kaksi lasta, joista toinen on taivaassa? Koska minulla on kaksi lasta. Ei hänen muistoaan oteta koskaan pois.

Unimaailmassa tapahtuu edistystä. Koska olen ajatellut, kirjoittanut erään tulehtuneen ihmissuhteeni pois itsestäni. Ehkä kirjoitan sitä vielä uudestaankin, jotta puhdistan itseni täysin.

Tein unessani ratkaisun. Lähdin pois huonosta suhteesta, hylkäsin huonon vaihtoehdon. Löysin oman ison asuntoni, avaran ja valoisan. Ja päätin etten enää koskaan sitoudu vaan valitsen vapauden. Vapaus on ollut itselleni jopa tärkeämpi sana kuin rakkaus. Rakkaus voi alkaa kahlita ja sitten se ei enää olekaan rakkautta vaan pelkkä vankila.

Olotila on vähän epämääräinen. Tiedän, että prosessiahan tässä eletään, jatkuvaa muutosta. Ja tiedän miten tunnetilat voivat viedä minne tahansa. Olen vähän kuin varpaillani. Koskaan ei voi tietää minkä kulman takaa iskee paniikkikohtaus. Arkiset asiat tuntuvat turhilta. Kaupassa käynti.. ei jaksaisi. Jos olisin yksin, en varmasti edes laittaisi aamupalaa, en mitään ruokaa itselleni. En jaksaisi nähdä sitä vaivaa. Ja olen huomannut, että päiväunet vievät nälän mennessään. Jos olen aamulla yksin kahvilla, mietin tosissani, jaksanko tehdä edes sen yhden leivän ja miten vähän sen päälle voisi laittaa tavaraa tänään.

Vietän aikaa katsoen kauniita kuvia tai jotain vanhojen tavaroitten ryhmää. Se on ajankuluani, pois omasta päästä. Ei tarvitse ajatella mitään. Ja joskus huomaa nauravansakin asioille. Ihmisten tapa loukkaantua tai vetää herneet nenään tai kommentoida töksäyttäen, ne ihmetyttävät vieläkin enemmän kuin ennen. Mutta oikeastaan välitän sellaisesta entistäkin vähemmän. Minulta on kuollut poika, mikään muu ei juuri liikuta. Ja väkisinkin ajattelen, että ihmisten somekäyttäytyminen on pintaa, kun ei ole oikeita ongelmia. Ja tietysti olen tässäkin väärässä. Jokaisella ihmisellä on omat taakkansa ja kukaan meistä ei näe toisen taakkaa sieltä tekstin lävitse. Me olemme vain haavoittuvia ihmisiä itse kukin.

Eikä tässä tuntunut olevan päätä eikä häntää.