Sain mahdollisuuden olla yksin parin päivän ajan. Minulle kallisarvoista aikaa saada olla itseni seurassa ihan kokonaisen vuorokauden. Päätin ottaa purkamisen tehtäväkseni tuona päivänä. Tunteitteni ja sisimpäni purkaminen minusta ulos, pois kokonaan.. sen verran kuin on hyvä ja tarkoitus.
Sytytin kynttilän. Laitoin tuohuksen palamaan. Poltin suitsuketta ja kävin nurkat läpi puhdistaen savulla seisahtaneet tilat. Nostin esiin ikonin ja muutaman kiven. Seremoniaesineitä, joilla on pyhä merkitys, mutta jotka eivät ole pakollisia.
Keskityin rukoukseen ja otin esiin rumpuni. 9 vuotta sitten tehdyn lapinrumpuni, jonka olen vihkinyt omaan käyttööni parantavaksi rummuksi. Tänään oli aika parantaa. Ei työnnetä asioita sisimpään vaan vapautetaan ne ulos.
Aloitin rummutuksen jokaiseen ilmansuuntaan Kaikkeutta kunnioittaen, Kaikkeutta kutsuen. Rummutus nosti ensin esiin vihan, valtavan vihan poikani kuoleman aiheuttamia huumeita kohtaan. Se kaikki päänsekoituskemia, jota voi tilata kotiinsa asti, postin tuotavaksi. Tietysti kaikki on tehty nykyisin niin helpoksi, ettei tarvitse edes poistua kotoaan hankkimaan laittomia aineita itselleen. Moniko tietää että näin se on. En aio peitellä tätäkään asiaa, mitäpä peittelemistä siinä olisi. Posti voisi palkata jokaiseen toimipisteeseensä huumekoiria.
Viha, niin rankka viha, että odotin koska rumpu halkeaisi. Mutta vahva rumpu ei halkea minun vihastani. Kun se oli poissa, oli vuoro syvälle surulle, niin syvälle, etten tiedä missä ne juuret olivatkaan. Se on olemassa, mutta sitä ei voi itkeä kerralla ulos kokonaan. Ehkä sitä ei voi koskaan itkeä pois kokonaan. Surusta tulee ehkä voimavarani, kuten vihastakin on tullut. Olen kokenut ja nyt tiedän ehkä miltä toisesta surevasta tuntuu. Ehkä tiedän. Emme ole samaa kokemusta, mutta olemme kokeneet.
Sen tiedän, että huumeisiin kuolleen omaiset eivät helposti nosta asiaa esille. Että minun lapseni on kuollut huumeisiin. Minulla on ollut tämä pelko ja suru vuosia läsnä, kauan ennen kuolemaa. Jo kauan ennen.
Mutta sekin asia pitää vapauttaa maailmaan, ihmisten silmien eteen. Sekään ei ole tabu. Mikään ei ole tabu. Ei saa olla. On surullista että pitää salassa surra jo elävää lastaan, vain odottaen milloin hän kuolee. Siihen armolliseen yliannokseensa? Ehkä vahingossa, ehkä odottaen, josko jo pääsisi pois. Tiedän, että pojallani oli itsetuhoisia ajatuksia. Hän kertoi sovitelleensa köyttä kaulaansa. Kokeili kestäisikö katossa oleva koukku painoansa. Silti vältteli mielialalääkkeitä, koska niissä oli mahdollisena sivuoireena itsetuhoisuus. Tahtoo pois, mutta ei tahtoisi vielä pois. Mutta tahtoo pois tästä todellisuudesta, pakoon pahaa maailmaa, joka ei anna rauhaa eikä vapautta.
Välillä ilmaisi, ettei tiedä elääkö enää huomenna. Sitten kirjoitti kuin lohduttaen, ettei tilanne nyt niin paha tietenkään ollut. Sitä elää vihassa ja raivossa, pelossa ja odotuksessa. Ja sitten kätkee ne ajatukset itseltäänkin, hukkaa oman todellisuutensa johonkin lievempään riippuvuuteen, ettei kykenisi ajattelemaan miten sillä omalla pojalla juuri nyt mahtaa mennä. Missä hän on? Kenen seurassa ja mitä he tekevät? Heillä lienee hauskaa, mutta kuolema on aina varjona perässä.
Kun katson kavereittensa profiileja, siellä poltellaan avoimesti. Silmät seisovat päässä miten kuten. Elämä, niin rankkaa, että se halutaan etäännyttää jonnekin sumuun.
Itselleni sellainen ei ole koskaan ollut vaihtoehto. Nykyään huumeet vain ovat kuin karkkia. Ja siihen karkkiin jäädään nalkkiin. Kaikki kaveritkin tekevät niin. Äiti saanhan, kun kaikki kaveritkin niin tekee. Mutsi hei.
Ja nämä tekevät omia lapsia, saavat lapsia. Miten he mahtavat nähdä lastensa tulevaisuuden? Millä keinoin kasvattavat heitä kun tietävät kaiken pahan olemassaolon. Kova tehtävä. Armoton.
Poikani kylmäkaapissa, hänen kaverinsa yläkerrassa ottamassa vastaan uutta elämää. Samaan aikaan. Miten voi uskoa maailmaan ja elämän jatkuvuuteen. En tiedä, vauvoista ei voi ajatella mitään pahaa. He tekevät sitten aikanaan omat valintansa. Ja se jatkuu.
1 kommentti:
<3
Lähetä kommentti