Luopumisten vuosi

Sitä se todellakin oli, viime vuosi, alkaen huhtikuusta pojan kuolemalla.
Jatkuen kissan kuolemalla, koiran kuolemalla, kissan kuolemalla ja jälleen koiran kuolemalla.

Ja vaikka se joittenkin mielestä tuntuu siltä, ettei minkään eläimen kuolema ole verrannollinen ihmisen tai oman lapsen kuolemaan, niin viime vuonna jokainen uusi menetys vahvisti sen ensimmäisen menetyksen rankkuutta.

Jokaisen kohdalla itkin yhtä paljon, jatkaen siitä ensimmäisestä, ottaen mukaan seuraavan ja sitä seuraavan.. kaikki kerralla. Suru vain kasvoi ja kasvoi kuin lumivyöry.

Lopulta olin kai jo turtunut menetyksiin ja hyväksynyt, että elämä on hyvin paljolti luopumista. En voi roikkua kenessäkään kiinni, en ihmisissä enkä eläimissä. On vain kerättävä omat luut kasaan ja lämmitettävä taloa tai kirjoitettava blogia tai katsottava toosaa tai pelattava pelejä. Jotain vain on tehtävä, että saa pään kasaan ja jalat jälleen maahan. Taas kerran, uudestaan ja uudestaan.

Välillä sitä todellakin vain pelaa, koska ei osaa edes ajatella selkeästi. Peli vaatii huomion ja en voi ajatella montaa asiaa yhtaikaa. On myös rasittavaa jos ajatukset vain juoksevat sinne tänne kuin villihevoset. Se ei juurikaan anna mitään. Myös ajatteleminen on toisinaan hyvin raskasta. Kun alkaa käydä asioita läpi jälleen kerran. Yrittää etsiä jotain punaista lankaa, jossa roikkua kiinni. Yrittää etsiä ymmärrystä ja laajaa katsantokantaa, jotta olisi helpompi tiedostaa menetyksen "tarkoitus".

Katson muutenkin asioita hyvin monelta kannalta ja se ajattelumalli on myös hirveän rasittavaa, koska sitä yrittää vain ymmärtää kaikkia, kaikkea. Ja silti ihan kaikkea ei voi yksi ihminen ymmärtää ja sellaisenaan hyväksyä. Kaikkea ei voi hyväksyä, mutta voiko yrittää ymmärtää. Siinä on ajatusmaailmani perusta, joka on hyvin vaativa laadultaan.

Voisiko sitä vain välillä heittäytyä reagoimaan lonkalta.. kirjoittaa mitä sattuu, välittämättä siitä, sattuuko johonkuhun. Ja onhan se nähty, että joku vetää herneenpalon nenäänsä, vaikka kaiken kirjoittamansa kruunaisi hymiöillä ja perusteilla, ettei vain ymmärrettäisi väärin.

Mitä jos ihan suoraan tarkoittaisin pahaa ja hyökkäisin ja provosoisin. Shit in the fan.

Voihan ihminen muuttua niinkin. Ja taas tässä ajattelen, että joku voi todella sairastua niin, että kirjoittaa mitä vain, miten vain, tarkoittamatta sillä mitään pahaa. Ihmiset eivät vain ymmärrä toisiaan. Ja minä sekoaisin, jos alkaisin reagoida kuin lonkalta. Alkaisin tapella netissä.

Luopuminen oli aiheena ja siitä eksyin ihan muualle. Ehkä tuossa sivusin mahdollista omasta persoonastaan luopumista. Mikä lienee se oikea ja aito persoona esim. muistisairauden kohdalla. Onko se agressiiviseksi muuttunut ihminen persoona, jota on koko iän pidetty piilossa. Kun koskaan ei ole voinut ilmaista omaa agressiotaan millään tavalla. On pitänyt olla vain se kiltti ja kuuliainen.

En tiedä, kaikkea en tiedä, onneksi.

Olen jollain tavalla kuolemalla kyllästetty. Luopuminen ja sen hyväksyminen. Konkreettisesti ajatellen mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Ikäänkuin oma uskoni ja maailmankuvani olisi pistetty kerralla polttopisteeseen. No, oletko tosiaan sitä mieltä, että kuolema on vain siirtymistä toiseen olomuotoon? No, pystytkö nyt ajattelemaan että läheiselläsi on kuoleman jälkeen hyvä olla? No, mitenkäs nyt käsittelet tämän luonnollisen asian nimeltä Kuolema?

Ei se mennyt vuosi perusasioita mielessäni ole muuttanut. Olen ne ajatellut hyvin moneen kertaan, testannut itsessäni ja muittenkin näkökulmien kautta. Olen aina ajatellut kuolemaa, siitä asti kun ensimmäisen kerran pelkäsin kuolemaa. Päätin tutkia asiaa, ettei sitä tarvitsisi pelätä loppuikäänsä. Olen ystävystynyt kuoleman ajatuksen kanssa ja se on muuttunut todellisemmaksi olemukseksi kuin me ihmiset lihastensa ja hermojensa ja aivojensa rajoittamina ikinä voivat olla. Ihminen on aina rajoittunut. Sielu on vapaa.

Masennuksen vaikeimpina hetkinä usein ajatteli, että parempi olisi, jos minua ei olisi. Parempi kaikille jos pääsisivät minusta eroon. Minusta ei ole kenellekään mitään hyötyä, ei mitään iloa. Mutta silti pysyn tässä elämässä kiinni, koska tehtäväni on kulkea tämä matka, kunnes matka loppuu. Ajattelen tuon asian järjellä, en edes sydämellä. En halua luovuttaa nyt, jotta joutuisin taas uudestaan joskus jossain kohtaamaan saman solmukohdan. Minä vain haluaisin tästä elämänkierrosta kokonaan eroon. Sitten kun on sen aika, en ikävöi takaisin.

En usko että kukaan ikävöi.

Mutta se on vain minun ajatukseni, vain minun pienen pieni ajatukseni.