lauantai 21. tammikuuta 2017

Masennuksesta

En muista olenko kirjoittanut omasta diagnoosistani tässä blogissa. Se on kirjaimellisesti pitkäaikainen vakava-asteinen masennus. Sen pohjalta tässä elämässä kuljen päivä päivältä, välillä hetki hetkeltä eteenpäin. Vaikka olisi ihan hyviä aikoja ja hyviä hetkiä, niin en saa unohtaa tuota pohjaa. Jos unohdan sen, olen pian ojassa ja allikossa uudestaan. En vain saa yrittää liikaa. En saa tavoitella mitä tahansa. Siinä on perusajatus, josta minun täytyy pitää kiinni, vaikka tuntuisi miten normaalilta ja jaksavalta.

Miten siis jaksoin ottaa vastaan tiedon poikani kuolemasta? Ilman jo olemassa olevaa lääkitystä olisin varmasti romahtanut jonkin ohuen jäisen pohjan läpi syvyyksiin. En todella tiedä miten syvällä olisin nyt, jos en olisi saanut kaapissa olevilla unilääkkeillä itseäni sopivasti tainnoksiin. Tosiaankin sopivasti oikealla annoksella, ei liioitelluilla annoksilla. Itseni satuttamisella en koskaan auta ketään enkä mitään.

Mielialalääkkeistä keskusteleminen on kuin puukon terällä kävelyä. On sitä laajempaa näkemystä, joka ymmärtää lääkityksen tarpeellisuuden, nimenomaan oireitten mukaisen hoidon. Ja sen kannalla itsekin olen, vaikka minutkin on kirjattu papereissani lääkevastaiseksi ihmiseksi. Sitten on se joukkio, joka vastustaa lääkkeitä viimeiseen asti. Koska kaikki mielialalääkkeet ovat vain kusetusta ja yhteiskunnan juoni meitä itseämme vastaan.

Vaan, kaikki ne kehotukset; liiku enemmän, ota itseäsi vain niskasta kiinni, kyllä sinä pystyt kun minäkin pystyin, se on vain korvien välissä, aina pitää yrittää, se on asennekysymys... ja näitähän on niin pitkä litania kuin vain jaksaa muistella ja kirjata. Nämä kaikki ovat turhuutta silloin kun on masentunut. Ei tarvitse olla vakavasti masentunut, ihan riittää, että on masentunut ilman mitään diagnoosiluokitusta.

Sopiva lääkitys auttaa minut pysymään jotenkin tasapainossa, etten kilahtaisi ihan kaikesta. Etten reagoisi kuin draama queen. Olen totisesti ollut draama queen. Kyllä. Ei se ole minua, se on oire. Temperamenttia minussa on, mutta jatkuva kilahtaminen on vain rasittavaa kaikkia kohtaan.

Miksi olen sairastunut? No, en minä tajunnut itsekään olevani masentunut. Romahdin vasta vuosia myöhemmin, kun en aiemmin osannut antaa periksi. Kun se peräänantamattomuus piti minut tiellä juoksemassa työn ja toimeentulon perässä. Ihan kuin todella en olisi tullut toimeen ilman sitä kaikkea? Olisin varmasti vähemmälläkin selvinnyt. Olen nyt hylännyt tavoitteet.

Tässä muutama päivä sitten avasin kirjan; Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi (muistiinpanoja masennuksesta).

Aloitin ikäänkuin väkisin tuon kirjan lukemisen. Mutta heti se imaisi mukaansa. Juuri näin tunnen, ihan samoja ajatuksia minullakin. Ja ne piirteet, joitten luulin olevan vain omiani, ovatkin olleet kuin masennuksen käsikirjasta otettuja kaavoja.

Se ajatus, joka välillä käy kuin härnäämässä; mutta entä jos vain teeskentelen, jos olenkin vain laiska ja saamaton, mitä jos kuitenkin olenkin vain huijannut itseäni ja psykiatria ja kaikkia?

Vaan ei. Se kuuluu kuvioon, se kuuluu masentuneen logiikkaan. Ehkä siksi, että on niin epävarma aivan kaikesta, niin epäilee omia aitoja tuntemuksiaankin. Se ei ole laiskuutta, eikä saamattomuutta, se on masennusta. Sillä on nimi ja se on sairaus.

Kyllä minä taistelin tuota diagnoosia vastaan ainakin 6kk, vähintään, jos ei enemmänkin. Minäkö muka masentunut??!!! Vaan, se hirvittävä väsymys iski heti kotiovella, kun olin saapunut diagnoosi laukussani pihaportaille. Miten jaksan kiivetä nuo portaat ylös? Kädessäni kukkien siemeniä.. Miten raskaalta ja vaativalta tuntui ajatella katsovansa uuden kasvua. En jaksanut istuttaa siemeniä. Valtava väsymys iski kuin raskas leka voimalla päähäni. Enkä tuntenut enää mitään. En iloa, en surua, en mitään.

Aurinko paistoi ja minä mietin, että tuostako pitäisi iloita? Käänsin katseeni pois auringosta ja "luin" kirjaa monta viikkoa, sitä samaa kirjaa, niitä samoja kahta sivua. En muista mikä kirja se mahtoi olla. Se oli vain lumetta, jotta minusta olisi voinut joku sanoa, että on se ainakin lukenut. Ei vain tyhjän päällä ollut, sentään lukenut. On se sentään suorittanut elämää. Minä olin vain tyhjä kuori, enkä suorittanut mitään.

Oli vain ahdistus, joka meni eestaas minussa. Ei jättänyt hetkeksikään, eikä kertonut miksi siinä pyörii hengitykseni mukana. Se oli kuin vieras ja oman tahtonsa omaava palje, joka puristi kehoani miten halusi.

Paniikkikohtaukset tulivat tutuiksi. Se saattoi yllättää nurkan takaa tietämättä miksi se tuli taas. Kuin osoittaakseen kaapin paikan minulle; älä nyt kuvittele itsestäsi liikoja! Jos ajattelin voivani paremmin, paniikki iski kuin nyrkki palleaan; hah!

Ja otsassani oli lappu; romahtanut, turha, masentunut, jättäkää minut rauhaan!

Kenties siinä myös luki: Hullu!

Mutta ennenkaikkea siinä luki: epäonnistunut.

Se lapun tekstihän on myös ulkoisesta lukijasta kiinni. Minä tiesin ihmisten puhuvan, luin ihmisten rivien välejä, käytöstä, ilmeitä, nimenomaan niitä joita ei haluttu näyttää.

Ja kyllä minuakin väsyttää, kyllä minuakin masentaa.. Voi hyvä ihminen, ei tämä ole mikään kilpailu. En minä halua olla masentunut, mutta minä vain olen sitä. Olen kuoleman väsynyt ja päivärytmini on totaalisen sekaisin. En halua sitä edes muuttaa. En jaksa taistella sitäkin vastaan.

Minä olen ihminen, jonka mekanismi on ruostunut, ylikuormittunut. Jos haluatte ymmärtää enemmän teknologian termejä. Ja sen korjaaminen on hyvin hidasta. En edes tiedä mihin koneeseen sitä voisi verrata. Koska minä en ole kone. Olen kuullut sen moneen kertaan: ihminen ei ole kone.

Ja luulen, että masennus ei koskaan korjaannu täysin. Se ei enää poistu tästä ohjelmistosta. Se on tullut jäädäkseen, kuin varjo, se ei katoa. Nytkin kun aurinko paistaa, mietin, jaksanko todellakin katsoa tänä vuonna kevään kasvua, vaikka sitä toisaalta niin odotan. Mutta kun se hetki tulee, en ole varma voinko iloita siitä? Ja miksi en voisi? En tiedä, sitä on mahdotonta selittää, koska tämä varjo on sisälläni, enkä saa sitä pois.

Ja toivon vain, että saan armoa niinä hetkinä kun en jaksa olla läsnä. En osaa silloin selittää syitä, koska en tiedä itsekään miksi. Tämä ei ole looginen sairaus. Ja silti jossain mieleni ja aivojeni syvyyksissä jokin logiikka on. Mutta ei tämä on maailman ensimmäinen sairaus, jossa kehon kemiat ja virrat ovat menneet nurin niskoin. Ehkä jonain päivänä joku voi selittää tämän asian juurta jaksain. Mutta en tiedä miksi kaikelle pitäisi olla jokin selitys. Ikäänkuin voisi vain ohittaa väärän kaavan ja muuttaa kaiken muuksi. Ei ole olemassa onnellisuuspillereitä.

Niin, huumeitten käyttäjät.. ei ole olemassa oikeita onnellisuuspillereitä.

Elämässä vain on epämukavuustekijöitä, joita on siedettävä jossain määrin. Auringossa on varjoja aina.

Masentuneena epämukavuustekijät muuttuvat vuorijonoiksi. Eikä niitä vastaan ole onnellisuuspillereitä.

Lainaus kirjasta:
"Hyvä masennuspotilas hoitaa masennuksensa ylipäätään tuottaen ympäristölle ja yhteiskunnalle mahdollisimman vähän häiriötä, vaivaa, kustannuksia ja kiusaa. Hän karkottaa alakuloa kokopäivätyökseen, on hyödyksi siinä missä pystyy, koettaa olla tekemättä itsestään ja tunteistaan numeroa."

Ja ironista naurua perään :)














Ei kommentteja: