Ei se työ jätä koskaan, aiheita ja kohteita tulee aina eteen.
Ja edellisestä bloggauksesta sen aiheen jo löytääkin.
Kun on ikäänkuin pimeyden ja katkeruuden keskelle asettunut. Ollaan jopa mäen päällä ikäänkuin kaikkea täältä korkealta tarkastellen, niin samalla koen olevani kuin parhaalla majakan paikalla.
En toki fyysistä majakkaa rakenna, vaikka sellaisen pienen voisinkin tehdä. Mutta henkisesti on vähän pakko olla se valontuoja, mielenhelpottaja, avaava tekijä, rakkaudellisesti kaikkeen suhtautuva muutoksen alkuunlaittaja.
Kunhan tästä saa itsensä asetettua aloilleen oikein kunnolla, niin se työ todellakin alkaa.
En voi ketään yksilöllisesti hoitaa ja energiaa lähetellä. Mutta voin pyytää valoa ja hengen työntekijöitä olemaan korjaava väline näitten kaikkien tonttien välillä. Ettei se vanha iänikuinen kauna saisi enää uutta jalansijaa.
On aina helpompaa olla porukan myötäinen, samanmielinen, mutta siinä samalla sitä asettuu vain samaksi kuin muut. Asettuu toisia vastaan, jos se porukka on jo valmiiksi toisia vastaan. Ja kuulemma tänne porukoihin ei edes uusia oteta, koska se on jokin sisäänkirjoitettu periaate. Niin, olen muualta tullut, en sopiva.
Miten ihmeessä tämä maailma onkin joskus niin kovin kapea ja ahdas. Onko se sitten ihme, että me suhtaudumme muualta maailmasta tulleisiin niin kovin jyrkästi. Emme osaa suhtautua yksilöön yksilönä, vaan lajittelemme ihmiset niihin toisiin, joita ei hyväksytä. Ja kun täällä suhtaudutaan ihan omiinkin ihmisiin kuin syöpäläisiin.
Eikä tämä nyt ainoa kolkka Suomessa ole, jossa tätä samaa piirrettä esiintyy. Sen löytää ihan jo yhdestä kerrostalosta. On meillä tilaa, mutta me ahtaudumme yhteen epänormaalisti. Raha vie meitä ja me elämme sitten sen vietävänä. Haaveilemme koko ajan vapaudesta, emmekä saavuta sitä edes järven rannalla. Työllä ja tuskalla meidän pitää haaveemme saavuttaa.
Mitä jos olisimme itsessämme vapaat?
Miten sen voisi toteuttaa.
Mitenhän tuossa käynee, kun valo kolahtaa muihin. Ensin sirpaloidutaan? Sitten riidellään ja tapellaan, setvitään asioita. Sitten vaihdetaan uudet polttimot ja ehkäpä kaikki saavat valonsa takaisin. Vapautensa takaisin?
Tiedän sen, ettei valo tee ensin mitään hyvältä näyttävää. Jonkun pitää romahtaa, jonkun pitää suuttua, jonkun pitää saada purkaa paha mielensä. Se pitää oppia purkamaan, se katkeruus, se viha. Vasta sitten on tilaa valolle ja vapaudelle ajatella niinkuin itse ajattelee. Elää niinkuin itse haluaa. Ja nimenomaan vielä niin, ettei ketään haittaa jos naapuri onkin erilainen persoona. Jokaisella on oikeus vapauteen niissä rajoissa, ettei toisia vahingoita.
Asia on sinänsä yksinkertainen, mutta niin vaativa ja joskus hyvin pitkä tie. Elämänmittainen.
Kun majakaksi on lupautunut, niin tiedostaa nämä kaikki asiat. Tiedostaa, että hyökkäyksiä voi tulla ilmatietä kuin salaa kimppuun. Mutta majakka on vahvaksi jalostunut. Se on jo kokenut hyökkäyksiä, ehkä vähän sortunutkin joltain kantilta. Vaan majakka on jälleen rakennettu ja kunnostettu niin lujaksi, ettei pienet tuulet eikä suuremmatkaan sitä vahingoita. Kyllä se ihmisiän kestää.
Tuli, joka ravitsee Maata.
Maa, joka kypsyttää Metallia.
Metalli, joka antaa kulkutiet Vedelle.
Vesi, joka kastelee Puun juuret.
Puu, joka antaa Tulelle alkuvoiman.
Siinä on koko elämän kiertokulku.
Olen Tuli ja paljon muuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti