Eutanasia

Seurasin tuota tapahtumaa, jossa ojennettiin kansalaisadressi kansanedustajille eutanasiaa koskevan lain luomisesta.  Vihdoinkin.

Olen kokenut kovaa kipua. En kovin kauaa, mutta olen kokenut. Tunnen ihmisiä, joilla on kroonisia kipuja, hyvinkin kovia kipujaksoja sekä kroonista jatkuvaa kipua. Tunnen jopa ihmisen, joka ei leikkauksensa aikana menettänytkään tajuntaansa, vaikka leikkaussalissa kaikki niin luulivat. Hän tunsi kaiken mitä leikkauksessa tapahtui, hän kuuli kaiken. Hän ei vain kyennyt mitenkään ilmaisemaan ympäristölleen, että hän tuntee kaiken. Kaiken kivun, aivan kaiken. Ja muistaakseni kyse oli tekonivelleikkauksesta.

Kun ajattelen heitä, jotka nyt automaattisesti oman ammattitaitonsa siunaamina vastustavat eutanasiaa, niin eivät hekään ihan kaikkea tiedä. Emme me tiedä kaikkea. Me emme tiedä miltä toisesta ihmisestä tuntuu.

Kun Päivi Räsänen mainitsi että ihmisen voi aina nukuttaa, jos kipulääkitys ei auta, niin tuli mieleeni tuo yllämainitsemani varmasti harvinainen tilanne, jossa unilääkitys ei ollut muuta kuin lamauttava. Kipua se ei vienyt mihinkään. Me emme tiedä kaikkea. Siksi meille on annettava valinnan vapaus päättää itsestämme.

Kun ihminen ei kykene kommunikoimaan, olemme muitten armoilla.

Olen nähnyt tilanteen, jossa hoidettavalla oli kovasti asiaa hoitajalle, joka ei kuunnellut, vaan kävi 5 kertaa sanomassa että hoitaja tulee aivan pian. Ehkä hän olikin opiskelija, mutta hän ei pysähtynyt kuulemaan että tuo ihminen olisi tarvinnut jonkin pienen palveluksen. Ei mitään vaikeaa. Minunkin oli vaikea ymmärtää tuon ihmisen puhetta, mutta sen toki oppii kun vain antaa sen aikansa.

Tuossa siis kokemus siitä, miten kommunikointivaikeudet varmasti aiheuttavat paljon isompaa hankaluutta kuin voisi kuvitellakaan mm. kiputilanteissa.

Nimeni olen aikoinaan tuon vetoomuksen listaan laittanut, sillä se on itselleni hyvin itsestäänselvä asia, että kipuhoidon toimimattomuus aiheuttaa aivan liian paljon tuskaa ihmisille, joitten elinaika on jo hyvin lyhyt muutenkin. Emme me haluaisi sellaista tapahtuvan itsellemme saati läheisillemme.

Irtipäästäminen

Tuo asia on tullut eteeni montaa tietä ihan viime päivinä. Ja merkitsee se sitäkin, että itsenikin on aika vähitellen päästää irti sisimmässäni asuvasta surusta. Sen verran kuin siihen kykenen ja siihen tahtiin kuin kykenen. En sitä nyt heti pysty tekemään, sillä edessäni on vielä päiviä, jolloin kaikki vielä tapahtuu ja myllertää sisimmässäni.

5.4.2016 oli päivämäärä, joka oli alkusyy tälle blogille. Poikani kuoli, tapaturmaisesti muuntohuumeeseen. Virallisesti se on näin kirjattu kirjoihin ja kansiin.

Tuo vuosipäivä on vielä edessäpäin ja tiedän, etten pysty sulkemaan ovea surulle ennen sitä päivämäärää. Enkä tietenkään voi sulkea surua pois elämästäni. Se tulee olemaan aina, se ikävä, se jokin tunne, josta ei saa kiinni ja jolle ei ole sanoja.

Mietin tuossa kuolemaa noin yleensä ja miten syöpään sairastuneet, parantuneet, ovat itse lausuneet, että he taistelivat tiensä terveyteen. Vai onko se median antama mielikuva asialle? Minusta tuntuu, että se on ulkopuolelta tuotu lause, joka ei voi olla totta. Eihän kukaan voi kirjaimellisesti itse päättää, että nyt en kuole, nyt paranen. Ei kukaan voi taistella itseään pois kuoleman päivämäärästä. On vain olemassa se päivä, jolloin kuolee ja sitä ennen on päiviä, jolloin ei ollut vielä aika kuolla.

On jopa hyvin loukkaavaa heitä kohtaan, jotka "eivät jaksaneetkaan" taistella tarpeeksi, jotta eivät olisi kuolleet. Syyllistävääkin. Miksi sinä et taistele enemmän, jotta saisit elää. Kun muutkin ovat taistelleet ja selvinneet. Ja miten luvataan elokuvissa, älä huolehdi, en minä aio kuolla vielä pitkään aikaan. Kuka sen lupauksen voi tehdä ja mukamas täyttää. Se ei ole itsestä kiinni.

Olen joskus tällainen sanoihin takertuja.

Eräänä iltana katsoin ruotsinkieliseltä kanavalta ihmistarinoita. Oli nuoren huumeitten käyttöä ja vanhempiensa kertomusta kaikesta siitä mitä se tuo tullessaan. Miten huumeitten käyttäjä muuttuu täysin toiseksi persoonaksi. Varjoksi itsestään. Ja välillä kun se oma minuus sieltä loistaa ja pilkistää, se herättää toivoa. Ja miten tuntuu hyvältä, että lapsi on vankilassa, sillä silloin ainakin tietää missä hän on. Koska se yhteydenpito huumeita käyttävään lapseensa on todella vaikeaa tasapainoilua.

Ja suurin pelko heillä oli se, että tulee se viimeinen puhelu, jossa ilmoitetaan lapsen löytyneen kuolleena. Minä ajattelin siinä vaiheessa ohjelmaa, että se on helpotus. Sen jälkeen ei tarvitse pelätä enää mitään, koska lapsi on silloin perillä, turvassa. Mutta jokaiselle se kokemus on ikioma, niin minullekin. Aivan ikioma helvetti. Jatkuva takaraivossa kalvava pelko on salakavala kumppani. Se väsyttää ja pistää ahtaalle. Se on asia, josta ei voi puhua kenellekään. Paitsi kenties toiselle, jolla on se samanlainen pelko.

Ihmisillä on mielipiteitä. Varsinkin heillä, joilla ei ole ollut samanlaista kokemusta ollenkaan. Ja niitä mielipiteitä karsastaa, koska ne ovat hyvinkin turhia, usein loukkaavia ja tuomitsevia. Ne tiedetään jo etukäteen, niitä ei tarvitse edes sanoa ääneen. Se yleisin: kaikki lähtee kotoa.

Niin. Tuo ohjelmassa ollut pariskunta kertoi, etteivät voi tuomita itseään. He eivät löydä menneisyydestä mitään sellaista, joka olisi aikaansaanut lapsensa huumeitten käytön. En voi löytää minäkään. Jos se olisi niin yksinkertaista, että kaikelle lapsen tekemiselle löytyisi yksittäinen tai moninainen syy kotoa, niin olisihan kaikki lapset sitten samassa jamassa. Mutta kun näin ei ole. On erilaisia persoonia, samassa perheessä. Erilaisia ihmisinä, erilaisin kohtaloin, samassa perheessä.

Emme me voi tuomita.

Toinen ihmistarina tuossa ohjelmasarjassa käsitteli tapahtunutta itsemurhaa. Mies oli mennyt jaksamisen rajan ylitse ja hirttänyt itsensä. Mies oli mennyt kuolemaan oman kätensä kautta. Hän ei jaksanut enää. Ymmärrän sen tunteen, kun ei vain jaksa. Sille ei ole mitään selitettävää syytä. Niin vain tapahtuu.

Kuitenkin tuossa ihmiskohtalossa miehen vaimo oli kohdannut asian täysin ja ymmärtänyt, ettei voi jatkaa omaa elämäänsä miehen itsemurhan varjossa. Tuohon on varmasti mennyt aikaa, hyvin paljon aikaa. Ja aikaa on itselleen annettava. Mutta lopulta hän oli päättänyt hyvästellä tuon menneisyyden ja jatkoi omaa elämäänsä. Se on raskasta, mutta armollisinta kaikkia muitakin ihmisiä kohtaan. Myös edesmennyt pääsee siten rauhaan. On annettava anteeksi ja hyvästeltävä se osuus elämästä, joka tapahtui kysymättä lupaa. Sitten pitää jatkaa matkaa.

Itsemurhaa ei voi tuomita.

Irtipäästäminen on myös sitä, että joku tekee kovasti töitä egollaan ja minä-kyllä-jaksan-asenteella, kunnes vain luovuttaa. Luottaa lopulta siihen että elämä kantaa vaikka ei raada hiki hatussa. Voi luottaa siihen, että on hyväksyttävä, vaikka sanoisi, ettei jaksa. Ihmiset hyväksyvät toisensa, kun vain on rehellinen. Näin yleensä on. Ainahan se ei niin ole, mutta siinä vaiheessa se vastuu siirtyy tuomitsijalle.

Olen elämässäni suorittanut elämääni, suorittanut koska piti suorittaa. Olen sokeutunut sille, että tein työtäni vain suorituksen takia, että mukamas pidin niin kovasti työstäni. Pidinkin, mutta jossain vaiheessa työ muuttuu taakaksi, jos sitä tekee vain siksi että sitä pitää tehdä. Olen luopunut ja luovuttanut.

Olen luovuttanut myös henkisestä työstäni. Kyllä minua kannetaan, vaikka en olisikaan aina saatavilla ja valmiina. Ihmiset toki tarvitsevat apua, mutta minä en ole se, joka jaksaa kantaa muitten huolia ja murheita. Minä en vain jaksa enempää kuin jaksan.

Ja joillekin henkisille ihmisille on tullut tällaisia vastauksia, etteivät he enää saakaan tehdä työtään. Esim. kanavoinnit loppuvat kuin seinään. No, se on vain elämää. On otettava tämä elämä niin, ettemme me ole ikuisia, emme ole graniittivuoria, olemme vain ihmisiä.

Henkistä työtä tekeviä ihmisiä on jo paljon. Monet luulevat, ettei meitä ole nimeksikään, mutta kyllä vain on. Kukin tekee työtään omalla tavallaan. Jokaisella on oma lahjansa ja moni kokee lahjansa taakkana.

Aika aikaansa kutakin. On osattava päästää irti kun sen aika on. Elämä kantaa.

Seuraamani blogit

Koska elämä ei ole pelkkää kuolemaa ja suremista, niin on oltava muutakin. On oltava vastapainoa, yin ja yang. Ja siksi suurin osa seuraamistani blogeista ovat kevyttä tavaraa suhteessa omaani. Toki voisin minäkin kirjoitella kevyistäkin asioista. Mutta osaisinko tehdä raskaan blogin ja toisen kevyen blogin, tuskinpa vain. En voi sulkea persoonastani toista puolta pois ja olla vain yhtä lajia kerrallaan. Se on kuulkaa koko paketti tai ei ollenkaan.

Mutta noista blogeista heijastuu samalla oma tilanteeni ja omat kiinnostuksen aiheeni. Ja ne ovat aika konkreettisia asioita, vaikka en itse juuri nyt tee kovin paljoa käsilläni. Teen, mutta se on hidasta. Koska mulla on monta projektia yhtaikaa. On se kirjaston kirjapino, jota välillä silmäilen. On se tyynyliina, jota välillä ompelen. Ja mielessä monta muuta asiaa. En ole vain yksi minuus, jolle riittää vain minimalistinen yksi esine pöydällä. Olen näet boheemi.

Laatikossa on odottamassa pienen pieni pitsi, josta tulee käspaikan pitsi. Ja se valmis pitsi sitten joskus määrittää käspaikkakankaan leveyden. Kyllä, kangas on valmiina. On kirjontalankoja ja kirjontakehyksiä. Mutta se pitsin virkkaaminen vaatii aika hurjasti. Viimeksi kun sitä tein aika pitkät matkat, sain kaupanpäällisiksi asentohuimauksen. Lanka kun on niin ohutta, että lukulasien lisäksi vaadittiin valaisin, jossa on suurennuslasi. Siinä sitä sitten väännetään maanisesti yhtä pitsiä, kunnes kroppa sanoo poks. Olisi se todellakin mukava saada joskus valmiiksi. Asia voisi edetä vaiheeseen 2 eli kankaan kutistamiseen ja ompeluun.

Itse kirjominen on suurin päätös. Minkälaisen kuvan päätän kirjoa. Seuraako se perinteitä vai tuleeko siitä aivan omanlaiseni. Sen aika näyttää.

Tällainen käspaikka oli Valamon myymälässä myytävänä. Minun tekemäni tulee olemaan paljon kapeampi ja kuva pienempi, koska ikonini on pienempää kokoa.

Ihailen käsitöitä ja ihailen muitten aikaansaamia asioita. Vaikka en itse saisi mitään aikaan, olen iloinen niistä jutuista, joita muut ovat tehneet. Siinä on jo kaksinkertainen ilo valmiina.

Olenpa jotain pientä tuunaillut eli uudistanut vanhaa uudeksi. Kirpparilta löysin aivan hyviä sisustustyynynpäällisiä ja erilaisia virkattuja liinoja. Päätin yhdistää nämä kaksi lajia keskenään. Koska puusohvamme kaipaa pehmeyttä, niin sitä on sitten saatava aikaan. Sisustyynyt piti tilata netistä uusina, koska meidän kylällä ei satu olemaan tyynyjä myytävänä. Enkä viitsi ajaa melkeinpä 100km yhteen suuntaan saadakseni muutaman hassun tyynyn. Posti tuo, toivottavasti ainakin. 

Erilaisia kirppislöytöjä

Ja yksi päällinen valmiina

Tällaisia ovat kevyemmät puuhani, joihin upotan mieleni aika-ajoin. En lupaa huimaa tahtia edistykselle, koska pakolla näitä ei synny. On annettava itselle aikaa ja armollisuutta ihan kaikessa.

Tätä olen minäkin tehnyt

http://helvetistataivaaseen.blogspot.fi/2017/01/auttamalla-saatat-myos-mahdollistaa.html


Kun autat huumeriippuvaista tai mitä tahansa riippuvaista ihmistä rahallisesti, et koskaan voi tietää meneekö raha ruokaan vai johonkin muuhun. Parempi olisi myös lahjakortti ruokakauppaan, kuin vain se seteli.

Oma poikani ilmoitti ennen kuolemaansa, ettei hänelle kannata rahaa antaa, se menee kuitenkin viinaan. Ja loukkaannuinkin tuosta asiasta, vaikka hyvyyttäni ja auttaakseni olin rahaa hänelle lähettänyt. Hänen piti päästä velkakierteestä eroon. Mutta mitä rahoitin, sitä en saa koskaan tietää. En kuitenkaan enää lähettänyt rahaa.

Toki tiesin väärinkäytön mahdollisuuden, mutta sitä ei myöskään halua nähdä, vaikka tietää. Ei halua ajatella vaikka tietää takaraivossa jyskyttävän totuuden.

Poikani sanoi, että on paha ihminen.

Huumeet tekevät ihmisen pahaksi paskiaiseksi, mutta poikani sielun arvoa se ei vähennä silmissäni. En tiedä mitä hän tarkalleen ottaen tarkoitti tuolla pahuudella, mutta ihan kaikki huumeitten väärinkäyttäjät sen tietävät aivan taatusti. Tilaisuus tekee varkaan? Sanan kaikissa muodoissaan.

Minä opin paljon pojastani näin jälkikäteen, lukemalla tuota linkin blogia. Sieltä löytyy sen maailman totuus, joka ei ole mitään glooriaa. Kannattaa se lukea vaikka sattuisi kenen tahansa nilkkaan. Jospa joku ihminen sieltä löytäisi itsensä ja itselleen mahdollisuuden? Tai jonkun vanhempi saisi keinoja edes siihen oikein auttamiseen. Ei näitä todellakaan aina tiedosta selkeästi, että mikä on oikein ja mikä väärin.

Tämä aihe on Tabu, siispä tästä pitää kirjoittaa. Vaikka se sattuu, antaa satuttaa vaan.