torstai 16. helmikuuta 2017

Irtipäästäminen

Tuo asia on tullut eteeni montaa tietä ihan viime päivinä. Ja merkitsee se sitäkin, että itsenikin on aika vähitellen päästää irti sisimmässäni asuvasta surusta. Sen verran kuin siihen kykenen ja siihen tahtiin kuin kykenen. En sitä nyt heti pysty tekemään, sillä edessäni on vielä päiviä, jolloin kaikki vielä tapahtuu ja myllertää sisimmässäni.

5.4.2016 oli päivämäärä, joka oli alkusyy tälle blogille. Poikani kuoli, tapaturmaisesti muuntohuumeeseen. Virallisesti se on näin kirjattu kirjoihin ja kansiin.

Tuo vuosipäivä on vielä edessäpäin ja tiedän, etten pysty sulkemaan ovea surulle ennen sitä päivämäärää. Enkä tietenkään voi sulkea surua pois elämästäni. Se tulee olemaan aina, se ikävä, se jokin tunne, josta ei saa kiinni ja jolle ei ole sanoja.

Mietin tuossa kuolemaa noin yleensä ja miten syöpään sairastuneet, parantuneet, ovat itse lausuneet, että he taistelivat tiensä terveyteen. Vai onko se median antama mielikuva asialle? Minusta tuntuu, että se on ulkopuolelta tuotu lause, joka ei voi olla totta. Eihän kukaan voi kirjaimellisesti itse päättää, että nyt en kuole, nyt paranen. Ei kukaan voi taistella itseään pois kuoleman päivämäärästä. On vain olemassa se päivä, jolloin kuolee ja sitä ennen on päiviä, jolloin ei ollut vielä aika kuolla.

On jopa hyvin loukkaavaa heitä kohtaan, jotka "eivät jaksaneetkaan" taistella tarpeeksi, jotta eivät olisi kuolleet. Syyllistävääkin. Miksi sinä et taistele enemmän, jotta saisit elää. Kun muutkin ovat taistelleet ja selvinneet. Ja miten luvataan elokuvissa, älä huolehdi, en minä aio kuolla vielä pitkään aikaan. Kuka sen lupauksen voi tehdä ja mukamas täyttää. Se ei ole itsestä kiinni.

Olen joskus tällainen sanoihin takertuja.

Eräänä iltana katsoin ruotsinkieliseltä kanavalta ihmistarinoita. Oli nuoren huumeitten käyttöä ja vanhempiensa kertomusta kaikesta siitä mitä se tuo tullessaan. Miten huumeitten käyttäjä muuttuu täysin toiseksi persoonaksi. Varjoksi itsestään. Ja välillä kun se oma minuus sieltä loistaa ja pilkistää, se herättää toivoa. Ja miten tuntuu hyvältä, että lapsi on vankilassa, sillä silloin ainakin tietää missä hän on. Koska se yhteydenpito huumeita käyttävään lapseensa on todella vaikeaa tasapainoilua.

Ja suurin pelko heillä oli se, että tulee se viimeinen puhelu, jossa ilmoitetaan lapsen löytyneen kuolleena. Minä ajattelin siinä vaiheessa ohjelmaa, että se on helpotus. Sen jälkeen ei tarvitse pelätä enää mitään, koska lapsi on silloin perillä, turvassa. Mutta jokaiselle se kokemus on ikioma, niin minullekin. Aivan ikioma helvetti. Jatkuva takaraivossa kalvava pelko on salakavala kumppani. Se väsyttää ja pistää ahtaalle. Se on asia, josta ei voi puhua kenellekään. Paitsi kenties toiselle, jolla on se samanlainen pelko.

Ihmisillä on mielipiteitä. Varsinkin heillä, joilla ei ole ollut samanlaista kokemusta ollenkaan. Ja niitä mielipiteitä karsastaa, koska ne ovat hyvinkin turhia, usein loukkaavia ja tuomitsevia. Ne tiedetään jo etukäteen, niitä ei tarvitse edes sanoa ääneen. Se yleisin: kaikki lähtee kotoa.

Niin. Tuo ohjelmassa ollut pariskunta kertoi, etteivät voi tuomita itseään. He eivät löydä menneisyydestä mitään sellaista, joka olisi aikaansaanut lapsensa huumeitten käytön. En voi löytää minäkään. Jos se olisi niin yksinkertaista, että kaikelle lapsen tekemiselle löytyisi yksittäinen tai moninainen syy kotoa, niin olisihan kaikki lapset sitten samassa jamassa. Mutta kun näin ei ole. On erilaisia persoonia, samassa perheessä. Erilaisia ihmisinä, erilaisin kohtaloin, samassa perheessä.

Emme me voi tuomita.

Toinen ihmistarina tuossa ohjelmasarjassa käsitteli tapahtunutta itsemurhaa. Mies oli mennyt jaksamisen rajan ylitse ja hirttänyt itsensä. Mies oli mennyt kuolemaan oman kätensä kautta. Hän ei jaksanut enää. Ymmärrän sen tunteen, kun ei vain jaksa. Sille ei ole mitään selitettävää syytä. Niin vain tapahtuu.

Kuitenkin tuossa ihmiskohtalossa miehen vaimo oli kohdannut asian täysin ja ymmärtänyt, ettei voi jatkaa omaa elämäänsä miehen itsemurhan varjossa. Tuohon on varmasti mennyt aikaa, hyvin paljon aikaa. Ja aikaa on itselleen annettava. Mutta lopulta hän oli päättänyt hyvästellä tuon menneisyyden ja jatkoi omaa elämäänsä. Se on raskasta, mutta armollisinta kaikkia muitakin ihmisiä kohtaan. Myös edesmennyt pääsee siten rauhaan. On annettava anteeksi ja hyvästeltävä se osuus elämästä, joka tapahtui kysymättä lupaa. Sitten pitää jatkaa matkaa.

Itsemurhaa ei voi tuomita.

Irtipäästäminen on myös sitä, että joku tekee kovasti töitä egollaan ja minä-kyllä-jaksan-asenteella, kunnes vain luovuttaa. Luottaa lopulta siihen että elämä kantaa vaikka ei raada hiki hatussa. Voi luottaa siihen, että on hyväksyttävä, vaikka sanoisi, ettei jaksa. Ihmiset hyväksyvät toisensa, kun vain on rehellinen. Näin yleensä on. Ainahan se ei niin ole, mutta siinä vaiheessa se vastuu siirtyy tuomitsijalle.

Olen elämässäni suorittanut elämääni, suorittanut koska piti suorittaa. Olen sokeutunut sille, että tein työtäni vain suorituksen takia, että mukamas pidin niin kovasti työstäni. Pidinkin, mutta jossain vaiheessa työ muuttuu taakaksi, jos sitä tekee vain siksi että sitä pitää tehdä. Olen luopunut ja luovuttanut.

Olen luovuttanut myös henkisestä työstäni. Kyllä minua kannetaan, vaikka en olisikaan aina saatavilla ja valmiina. Ihmiset toki tarvitsevat apua, mutta minä en ole se, joka jaksaa kantaa muitten huolia ja murheita. Minä en vain jaksa enempää kuin jaksan.

Ja joillekin henkisille ihmisille on tullut tällaisia vastauksia, etteivät he enää saakaan tehdä työtään. Esim. kanavoinnit loppuvat kuin seinään. No, se on vain elämää. On otettava tämä elämä niin, ettemme me ole ikuisia, emme ole graniittivuoria, olemme vain ihmisiä.

Henkistä työtä tekeviä ihmisiä on jo paljon. Monet luulevat, ettei meitä ole nimeksikään, mutta kyllä vain on. Kukin tekee työtään omalla tavallaan. Jokaisella on oma lahjansa ja moni kokee lahjansa taakkana.

Aika aikaansa kutakin. On osattava päästää irti kun sen aika on. Elämä kantaa.







Ei kommentteja: