Odotan postia saapuvaksi. Ei niin mukavaa postia; ruumiinavauspöytäkirja. Sellainen se kai nimeltään on, lopullinen niitti kuolemasi kertomukseen. En tiedä edes mihin kuolit. On lopulta vain uskomuksia ja tarinoita. Totuus on jossain koeputkessa tai patologin sanelemalla nauhalla. Lopulta ne kirjoitetaan puhtaaksi ja varmaankin ajetaan ylitse toisen tapauksen varalta.
Meni Pyhäinpäiväkin. En sytyttänyt yhtään kynttilää. En käynyt millään hautausmaalla. En yhdelläkään muistelupaikalla. Mutta muistin minä Sinut.
Ja sängyn alla on laatikoittain valokuvia, jotka pitäisi jaksaa katsella läpi. En tiedä koska tulee se päivä, jolloin sen jaksan aloittaa. Muistoja.
Olen huomannut elämässäni olevan mustia aukkoja. Ne ovat tulleet salakavalasti kuin jäädäkseen. En enää muista joitain ihmisiä. Mietin kuka asui naapurissani, asuiko kukaan? Mihin minä oikein hävisin ja kadotin elämäni vuodet? Ne muutamat, joissa tapahtui liikaa asioita. Mutta niin piti tapahtua. Ei muutoksia ja tapahtumia voi välttää. Ei kukaan halua jäädä paikalleen tallomaan. On uskallettava hypätä tuntemattomaan. Ajattelematta sitä onko se ehkä sittenkin liian vaikeaa. Vai olisiko vain helpointa jäädä tähän sutimaan ikuisesti? No, minä en ole paikoillaan sutivaa tyyppiä. Jossain vaiheessa vain pitää ottaa Ritolat. Tämä on hassu sanaleikki.. ystäväni sen tietää. :)
Ne unet. Voi ikuisia natseja unissani. Viime yönä ne palasivat jälleen. Se sama uni, jonka olen nähnyt jo. En tajua miksi näen unien uusintoja. Oli juutalaisia ja intialaisia, jotka hekin kulkivat matalalla etteivät tulisi ammutuiksi. Kulkivat edelleen, vaikka sotatilanne oli mennyt ohi jo vuosikausia sitten. Edelleen peläten henkensä puolesta. Mitä minä sitten pelkään edelleen, kun en pääse tästä irti. Unissani olen piilottelemassa joko muita tai itseäni. Suoritan rataa, joka on älytön ja tarkoitukseton.
Yritän hämätä pahantekijöitä, jotta he eivät minua saisi tai eivät saisi muitakaan. Vaikka lopulta, jos he minut saisivat, tappaisiko? Onhan se tietynlainen vapautus kierteestä. Tosin, elämien kierre ei sillä katkea. On jotenkin surullista että uskon uudelleen syntymiseen, koska en halua syntyä tänne enää. Vaikka oma elämäni ei varmasti ole ollut se pahin ja kamalin. Ei varmasti ole sitä ollut. Mutta en oikein viihdy tässä maailmassa, jossa ihmiset eivät kuuntele toisiaan. Ihmiset haluavat vain sanoa oman asiansa ja puhua päälle. Ja oikeastaan, en halua sanoa mitään. Usein haluaisin olla vain näkymätön sivustaseuraaja.
Kyllä minä itseäni arvostan. Siitä ei ole kyse. Arvostan joitain sellaisia asioita, joita osaan tehdä. Mutta ne taitavat olla asioita, joilla ei juurikaan ole arvoa tässä maailmassa. Ja siinähän se ristiriita onkin. Toinen puhuu aidasta ja toinen aidanseipäästä. Ja lopulta se kaikki jota sielussani voin tehdä, sen voisin tehdä ilman tätä elämää.
Ja on raskasta koettaa selvittää omaa ajatustani, kun sille ei ole mitään tarttumapintaa. Miksipä selittää mitään, koska se raskaus syö itse itsensä.
Eikä tästä kukaan tajua yhtään mitään. Mutta hei, ei se mitään :)
Ihminen ja keho ovat kemiaa. Sielu on jotain aivan muuta. Sisin, syvin. Olennaisin ja arvokkain.
Pidä huolta sielustasi <3
Ei koskaan allekirjoitusta vääriin paikkoihin
Odota sieluasi
Älä kadota sydäntäsi
Rauha
