"Tupajumi" pullossa

ja sataako paskaa niskaankin. En mä tiedä.

Olen nyt hommannut palvelukartoituksen omalle äidilleni. Siksi että haluan asioitten olevan pohjimmiltaan kunnossa ja haluan ammattilaisen arvion siitä, miten äitiä voisi auttaa mahdollisesti nyt ja sitten myöhemmin. Ei asioita voi venyttää ja vanuttaa, sulkea silmiään ja korviaan.

Ja mitä tupajumiin tulee, tuolla pullossa oleva ötökkä ei ole tupajumi, sanokaa mun sanoneen. On se kuoriainen, mut ei jumi. Mun pitää taas oppia ikäänkuin luopumaan siitä mistä haaveilen, vaikka en vielä tiedä mistään mitään. Olen jo kerran luopunut ja pitääkö toisenkin kerran? Kun en tiedä mitä löytyy mistäkin ja löytyykö. Jos asiat olis helppoja, niin nehän olisi helppoja.

On tässä kartoitusta kerrassaan kun etsii kartalta omaa elämäänsä jo ties kuinka monetta vuotta. Nyt on lähinnä sellanen tunne, että voisin pamahtaa kahtia ja koota vaan sen toisen puolen kasaan takaisin. Toisen voisin viskata suohon. Hermostunut. Kuuma kun helvetissä. Miten voi olla niin ahdistavan kuumakin vielä kaiken päälle.

Ja tällä viikolla on yksi merkattu aikataulu. Se ahdistaa valmiiksi. Edellisenä päivänä pitää ratkaista kaikki, toimittaa kaikki asiat, jotta kotona kaikki olisi rauhaisaa? Mutta mistäs se rauha mulle tempastais vaihteeksi. Onko tämä se naisen ikiaikainen velvollinen elämä, joka järjestää kaiken muun ja itse on aina se viimeinen. Kun vielä mietin, jaksanko ja mitä. Onko elämässä mahdollista romahtaa ja rojahtaa? Oikeastaan olen antanut siihen luvan itselleni vain silloin, kun en ollut enää vastuussa kenestäkään. Ja taas olen vastuussa, enkä voi romahtaa, en juuri nyt. Siinä on jokin suunnitteluvika.

Elämän suuret keinulaudat

Nyt on sellainen olo, että kaikkea tapahtuu yhtaikaa ja paljon. Eikä muutokset koske vain itseäni. Mikä itseäni koskee, se on ehkäpä vain hyvää. Ainakin asennoidun ja pyrin asennoitumaan kaikkiin muutoksiin hyvällä asenteella.

Heitän vanhaa tavaraa pois. Vien kasseittain romaaneja lähikaupan portaille vaihtohyllyyn. Kun vanha energia lähtee pois ja tekee lisää tilaa, myös uudelle on mahdollisuus tulla luokse tai itsen on mahdollisuus siirtyä eteenpäin omasta tunkkaisesta luolastaan. Sellaista työtä olen nyt tehnyt. Ja vaikka se ei työstä käy, niin kyllä se työstä käy :) Mielessä ja sielussa tehty työ on raskainta.

Vanhan repäisy itsestä irti, vaikka se olisi "vain kirja". Minulla on näet suhde kirjoihini, kirjaan. Teen suhteen mihin tahansa kirjaan sillä hetkellä kun tartun siihen, avaan kannen ja teen päätöksen; tämän minä otan luokseni. Sinä tulet minun kotiini, sinä olet minun.

Nyt teen päinvastaista. Sinä et ole enää minun iloni ja kaipuuni. Sinun paikkasi ei ole enää kodissani. Etsit uuden kotisi, olkoon se hyvä sinulle. Konmaritus??? Oikeastaan feng shuitakin. Kun pölyiset paikoillaan olleet esineet siirtyvät ja lähtevät eteenpäin, energiaa vapautuu. Muutoin muutosta ei ala tapahtumaan. Vähäkin tavara on liikutettavaksi luotu. Sitä ihailee ja mietiskelee, kunnes on miettinyt tarpeeksi ja laskee tämänkin lapsosen maailmalle. Tavaroitten energia on käsinkosketeltavaa, ne herättävät tunteita. Kokeile vaikka.

Olen joskus tarttunut mihin tahansa tavaraan miettimättä, onko minulla sinulle paikkaa? Vai luulenko raivaavani sinulle paikan kodistani? Ja jos en ole raivannut, olen raivannut sinutkin seuraavassa isossa raivauksessa pois muuttokuormastani. Olet palautunut kiertoon.

Nyt aloitan jälleen pienellä liikkeellä, josta kasvaa suuren suuri. Mukaan tulee minulle uutta historiaa ja omaa tietysti. Yhteistä toisen ihmisen kanssa, yksityistä ja vieraitten ihmisten entistä historiaa. Tavarat eivät ole vain tavaroita. Ne eivät ole vain arvokkaita. Eivätkä useat edes ole arvokkaita. Niitten arvo on minun sielussani, miten sen arvon muuten voisi kenellekään selittää.

Isäni nahkainen evässalkku, äitini puinen korurasia. Ystäviltä saadut taulut. Omat maalaamani kuvat. Taloon jääneet tarve-esineet. No, viimeisin osuus on vielä "jos", ei vielä "kun".

Listaa voisi jatkaa. Mikä on minulle arvokasta, esineenä. Muistot näissä esineissä.

Kivi Islannin rannalta. Korvaamaton.
Kirppikseltä löydetty islantilainen taulu. Matkan jälkeen keräsin matkamuistot kirpparilta itselleni :)
Ruotsista keraaminen peikko ja metallinen tuoksulyhty.

Kivi paikallisesta hiekkakuopasta, seuranaan paikalliselta rannalta kerätyt joutsenen untuvat. Kun vanhemmat puskivat poikasensa maailmalle, valmiina uuteen. Tappelun, kiistelyn, surun ja ikävän höyhenet.

Riippuvat tuikkulyhdyt, jotka luovat valoaan pimeyteen hallitusti ja turvallisesti. Kissojen tavoittamattomissa. Hoitohetkien tunnelman- ja valonluojat.

Norsukassi kirpparilta, sopii yhteen norsukesämekkoni kanssa.

Kauneus, jokin tunnetila, jonka esine minussa herättää.

Ajatus katkesi kesken kirjoittamisen ja sinne se ajatus sitten jäi.

Isoin muutos on se, että äidille on kartoitettava mahdolliset tulevaisuuden palvelut. Tyrkyttämättä, mutta se on vain tehtävä. Eikä kaikki oikein nyt ymmärrä miksi se on tärkeää. Miksi on tärkeää pohtia asioita jo nyt, vaikka isoin hätä ei ole juuri nyt. Siksi, että sitten ei tule suurempia yllätyksiä. Ei liika tieto ole haitallinen asia.

Tunnen olevani väärinymmärretty. Ymmärrätte varmaan.

Minä en nyt siedä keskeneräisiä asioita,

joille on pakko jotain tehdä.

Kaikki Järjestyy

No ihan varmasti järjestyy, aina jollain tavalla. Välillä pitää vaan kasvattaa kärsivällisyytensä määrää ja parantaa sen laatua olennaisesti. Ja sitten tulevat enkelit mukaan hommiin ja säästävät sieluani ja mieltäni liialta rasitukselta ja stressiltä. Kiitos heille <3 <3 <3

Ja olen ihan tosissani kirjoittaessani enkeleistä.

Aamulla olin vielä luulossa että on tulossa vieraita talouteeni lisää. Mietin ensimmäiseksi; millä rahoilla? Millä hermoilla? Millä jaksamisella?
Jo kohta puhelimeen tulee viesti; ei pääsekään tulemaan. Hänelle ikävää, itselleni helpottavaa juuri nyt kun kaikki on ollut ja on suuressa muutoksessa. Mistä olisin tempaissut ne varahermot, kun niitä ei vain ole olemassakaan silloin kun on liikaa palveltavaa, vaikka kukaan ei kai sitä odotakaan. Mutta vieraana ollessani, en minäkään osaa vain mennä kaapille penkomaan. Paitsi joskus jossain tiedän että se on täysin ok. Meilläkin se on täysin ok, mutta kaikille vieraille se ei ole vain ok. Sehän ei vain ole luontevaa ja sen ymmärrän. Sitten se arki meneekin siihen, että otatko, haluatko, teenkö, laitanko?

Vaikka en ole luonteeltani sellainen kovin kauan aikaa. Olen vain sellainen boheemi minä.

Huomasin juuri kysyväni; Mitä haluaisit tehdä? Ja ojensin villalankoja ja virkkuukoukun. Ja tänään syntyy sitten ainakin pannulappu. Aina tarpeellinen hyötyesine. Sukkalangasta tehtynä oikein hyvä. Näin luon tekemistä toiselle ihmiselle, tietäen kuitenkin sen mikä on mielekästä ja mikä ei sitä ole.

En ole ehtinyt suremaan, itkemään, vaikka ei se tunne ole hävinnyt mihinkään. Ei sen tarvitsekaan hävitä. Suru elää omaa elämäänsä. Välillä nousten pintaan, välillä vain väreenä iholla viivähtäen.

Tutkailemme taloa, kohta kohdalta, hitaasti mutta varmasti edeten. Olemme saaneet ikäänkuin rauhan ja ensimmäisen sijan tässä kaupanteossa, jonka lopputuloksesta emme vielä tiedä mitään. Istumme välillä pirtin pöydän äärellä pohtien. Minulla on pienet suunnitelmat, toisella isommat visiot. Minä haluan elää ja asua ja kokea taloa, ennenkuin päätän mistään isommasta mitään. Toinen tahtoisi varmaan räjäyttää kaiken auki heti ja kohta. Minä en näe paljoa työtä, vaan pieniä kohtia, joita on rauha tehdä. Omassa rauhassa, omassa ajassa, omaan tahtiin. Istuen välillä kannolle tai kivelle pohtimaan syviä. Voipi tulla ristikkäisiä tuulia, mutta missäpä asiassa niitä ei välillä tulisi.

On siinä paljon työtä, on muodostunut kuin mantraksi. Sillä esitellään mahdollista tulevaa kotiamme. En minä näe sitä työmaana, vaan kotina. Kotina, jossa elän, johon saa tehdä pihatien vähemmälläkin möngerryksellä. Jota ei tarvitse repiä auki. Piha elää ja polut kuluvat käytetyille sijoilleen. Elämä löytää uomansa aina kuitenkin. En kaipaa kasvimaata. Joskus voisin tehdä vanhoista ikkunoista kasvihuoneen? Ehkä en. Tai sitten kasvatan tomaatteja kuumalla terassilla. Tai sitten en.

En tahtoisi edes ajettavaa nurmikkoa. Mutta jos toinen haluaa sen nurmikkonsa, joka on siisti.. niin joutunee sen tekemään. Palaa se sitten auringossa karrelle. Minä voisin laittaa sammalta, pehmoista ja kaunista. Pihalla on jo tulossa kosteanpaikan ihania saniaisia. Ne kuuluvat lapsuuteeni, ihanat lehtometsän kasvit, jotka tekevät luonnosta kuin viidakon.

Kivet, ne ihanat kivet. Niillä voisin reunustaa saniaismetsäni, ettei kukaan talloisi viidakkoani. Kiviä tontilla löytyy, pelloilta ajettuja.

Kaikki tämä järjestyy. Toivon kovasti niin. Sitten olisin oikea metsänomistaja, mutta omistamisella ei sinänsä ole merkitystä, vaan rauhalla. 10 vuoden maksuaika kuulostaa kohtuulliselta, todellakin ihanalta ajalta, jonka jälkeen on velaton sinänsä. Viimeinen tilaisuus tehdä tällainen askel, johon en aiemmin halunnut suostua. Silloin se olisi ollut vankila väärän ihmisen kanssa. Nyt se tuntuisi omalta askeleelta, ihan ikiomalta.

Kaikki aikanaan, ajallaan ja hyvin <3

Kiitos enkeleille, jotka pitävät minut suojassa ja oikeassa suunnassa. Etten astuisi harhaan tieltäni missään kohdin. Etten tekisi virheitä, vaan vakaasti harkitsisin kaikki liikkeeni. Ja sitä pyrin toteuttamaan.

Pablo Picasso

Vastoin vapaata tahtoa

Ainahan sanotaan, että asioitten pitää tapahtua niin, että kunnioitetaan ihmisen korkeinta vapaata tahtoa. Siis minä sanon niin ja moni muu sanoo niin.

Mutta mitä tehdä tilanteessa, jossa kaikki ratkaisut ovat vastoin ihmisen omaa vapaata tahtoa? Kun mikään ratkaisu ei tunnu luontevalta.

Kun ihminen vanhenee, häviää muisti. Ei ole hyvä olla kotona, ei ole hyvä olla muualla. Asiat vääristyvät ja muuttuvat ihmisen pään sisällä, saaden pelottaviakin ajatusyhdistelmiä aikaan. Ja silti ihminen ei halua apua, ei halua muuttaa. Suurin osa vastauksista ovat: en minä tiedä, ei sen ole väliä, kyllä kai. Mikään ei enää ole kyllä tai ei.

Annan vaihtoehtoja koko pöydällisen, koska en jaksa kysyä kaikesta kaikkea. Syötkö tätä vai tuota leipää? Haluatko sitä vai tätä? Ei sen väliä.

Osat muuttuvat. Ennen minun menojani kyseltiin. Nyt kyselen minä ja juoksen perään. Ennen minun puolestani päätettiin, nyt minun pitää päättää. Ja kaikki mitä päätän, ei ole vapaan tahdon kunnioittamista.

Miltä tuntuu kun elämä on täynnä hämmennystä ja tietoa siitä, ettei oma muisti vain toimi. On vain sarja hämmentäviä hetkiä, joista et saa kiinni.

Tällaisten ajatusten keskeltä löydän itseni. Ja vaikka haluaisin vajota jonnekin unohdukseen itsekin ja antaa vain olla, niin en voi. En tiedä mistään mitään. Mutta kyllä meitä kaikkia suojataan. Siitä olen kiitollinen.

Tässä on läsnä koko elämän kaari. On kuolema, on unohdus, on elämä. Ja miten näen kaaren lyhyyden. Ihan omallakin kohdallani. Miten kymmenet vuodet vain juoksivat ohitseni. Enkä tiedä miten uskallan edes tavoitella mitään uutta? Silti elämän tarkoitus on varmastikin elää niin täysillä kuin kukin itse haluaakin. Jollekulle se on enemmän kuin itselleni.

Mutta ennen tätä kaikkea aion ostaa akvarellipaperia. Aion maalata, maalaamme sisintämme papereille. Väreillä ja kynillä. Emmekä tiedä mitä sieltä nousee esille. Odotan mielenkiinnolla.

Well

En ole koskaan oikein ymmärtänyt kilpailua

Paniikkisuruilmiö

Kävin hammaslääkärissä ja kuinka ollakaan hän kysyy; onko ollut erityisen stressaavaa viime aikoina? No, totisesti on.. ja onneksi kykenin siinä penkissä olemaan vetistelemättä niin pitkään että saatiin se hammas kuvattua ja korjattua.

Vaan sitten kun olin lähdössä pois, kiittelin hyvää hoitoa ja he ottivat vielä osaa kokemukseeni, sanoin muutaman sanasen ja repesin itkemään. Oli pakko lähteä vain pois, suoraan rannalle purkamaan tuntemukset pois. Yritin päästä kauppaan, en vain saanut kyyneleitä seis, en millään. Juuri ja juuri sain tankattua, kun siinä ei ollut valtaisaa ihmislaumaa. Mutta kauppaan en kyennyt menemään, en kirpparillekaan, vaikka piti mennä etsimään mattoa.

Ajoin suoraan kotiin itkien koko matkan. Tällaista se sitten on, kun iskee kyyneleet ja panikointi samaan aikaan. Jos olisin mennyt kauppaan, olisinko kyennyt lähtemään sieltä pois kassan kautta. En tiedä, en ottanut sitä riskiä, että joku kysyy mikä on.

Mies ymmärsi ja mentiin sitten seuraavana päivänä etsimään sitä mattoa ja kauppaan. Ei ongelmaa. Panikointi on juuri sitä, että se iskee kun vähiten sitä odotat. Muuttaa kaikki suunnitelmat ylösalaisin. Et tiedä hajoatko vai kestätkö ja siksi vain haihdut paikalta pois miten kuten parhaiten kykenet.

Ensi viikolla muistelutilaisuus. Tiedossa kyyneleitä paljon, mutta myös läheisiä ihmisiä. Sen näkee sitten miten sen kestää ja jaksaa. Jotenkin tuntuu että kaipaisin jotain perusteellista räjäytystä sisimmässäni, joka huuhtelisi ja puhdistaisi, antaisi vakaan pohjan joksikin aikaa.

Ja olen vain hirvittävän väsynyt. Pääasiallinen tunne on vain kuolettava väsymys. Kuolettava.


Olisin lisännyt tähän kuvan mutta blogi ei halua. Ole sitten ilman.

Just so fu..ng tired

Ja vielä ärtsyllä päällä.
Tällaisena päivänä ei tarttis ja sais olla netissä ollenkaan. Voi tulla ilmaistua asiattomia ajatuksia, joita huomenissa sitten vain ihmettelee, että kuinkas se noin menikään.

Koneet lentää taivaalla. Niitä oli tänään 2 ja meteli mojovaa. Onneksi menivät vissiin ruokatunnille tai kahville tms. Jos se työvuoro oli heiltä ohitse. Tuntuivat suuntaavaan matalalla ja suht hiljaisella äänellä takaisin tukikohtaansa. Mutta että sitä kiehkuraa ja kuviolentoa pitää suorittaa just tässä talon päällä.. onko tää nyt sitten hyvä maa merkki vai mikä lienee? Tarpeeksi syrjäinen talo, mutta ei liian idässä ettei vahingossa lennellä ihan minne sattuu kun tuota vauhtia on tarpeeksi.

Ja jos nyt painuis vaan nukkumaan ja heräisi ehkä pirteämpänä? Viime yö oli taas eräänlainen oravanpyöräjuoksu, jossa jotain kuviota taas käytiin läpi.  En tiedä miksi painajaiseni ovat aina jotain suorittamista, suoriutumista. Ehkä se on vain entisen elämäni läpikäymistä, enkä oikein pääse selvyyteen miksi edelleen näitä pitää suorittaa unissaankin.

Snap Crackle Pop

Mitä minä haluan kun kuolen?

Tuossa eräs blogi aiheesta

Kun kuolen

Kuolemasta kannattaa puhua ennen kuin aika kuluu ja menee ohitse.

Monet tietävät mitä haluan. Tuhkaus. Ei hautajaisia. Ei mitään.
Mutta surevia on kunnioitettava niin, että heillä on vapaus pitää seremonioita jos se helpottaa heidän suruaan. Että saa jonkin asian päätökseen edes jossain vaiheessa.

Jos mitään ei tapahdu, ihmiset eivät kokoonnu vaikka tarvetta olisi, jokin jää ilmaan roikkumaan. Elävillä on oikeutensa surra ja muistella. On oikeus vihata ja rakastaa. On oikeus itkeä ja huutaa. Sillä vasta kun on päästänyt mustaa ulos itsestään, voi jälleen löytää valoa ja iloa tähän arkiseen elämäänsä.

Eilen kirjoitin johonkin sururyhmään poikani kuolemasta. Ja sen julkaiseminen ja huomionosoitusten lukeminen sattui taas aivan liikaa. Itkin ja vuolaasti. Pyysin anteeksi pojaltani, että jälleen olen niin pohjattoman surullinen. Vaikka ei hän sitä varmaankaan kaipaa. Minähän olen vapaa sielu tuntemaan ja tunteet meitä ihmisiä vievät päättömästi. Kaikkea ei tarvitse hallita, eikä pidätellä.

Otin rumpuni ja rummutin, mutta se ei nostanut sisältäni mitään enempää. Ei ollut sen aika. Mutta se aika tulee vielä, sitten kun on se oikea hetki.

Huomaan, etten ole valmis moneen asiaan vielä. Aika eheyttää, vaikka moni sanoo, että se on klisee, että aika parantaa. No, se on hivenen riippuvainen siitä, antaako itse paranemiselle ja eheytymiselle tilaa. Sururyhmissä koen välillä olevani hirveän haavoittuvainen vain siitä, että näen ihmisten ottamia kuvia edesmenneistään, arkuissaan makaamassa. Koska en itse olisi ottanut niitä kuvia. Mutta nämä asiat eivät ole kenenkään tuomittavissa. Ne ovat vain omaisten tapoja muistaa ja kokea ja nähdä asiat. Minun asiani ei ole tuomita, sillä jokaisella on vapaus toteuttaa elämä ja kuolema omalla tavallaan.

Toivon, että toiveitani kunnioitetaan. Ettei ole hautakiveä, jonka luokse pitää tuoda kukkia tai jota pitää hoitaa vuodesta toiseen. Tai jonka hoitamisesta pitäisi maksaa. Edesmenneet ovat kuitenkin mielissä ja muistoissa. Eivät he enää ole siinä kehossa tai tuhkassa.

Siinäpä tärkeimmät.

Osien summa on kokonaisuutta suurempi

Nähdä maailma hiekanjyvässä,
Ja taivas villikukassa,
Pitää äärettömyyttä kämmenellä,
Ja elää iankaikkisuus tunnissa.
 
                            William Blake (1757-1827)

Ahdistus

Osin kevään tuomaa, kuumuuden luomaa. Ja tietysti elämäntilanteen mukaista ahdistusta. Palleaa ahdistaa, hengitys kyllä kulkee mutta ei virtaa mukavan viileänä.

Itseäni alkaa ahdistaa oman ahdistuksen kirjoittaminen ja siitä lukeminen. Siksi olen monta blogia aloittanut ja yhtä monta lopettanut. Koska kukaan ei jaksa sitä jatkuvaa narinaa ja narinaa ja valitusta aina vaan ja uudestaan. Ja tänään on just sellainen päivä, että tuo otsake on ihan väärä. Vaikka olo on just sellainen, niin sitä ei tarvitsisi eikä jaksaisi aina korostaa ja alleviivata. Se kuluttaa itseäni ja se kuluttaa niitä harvoja lukijoita, joita tänne eksyy.

Siksi haluan korostaa, että nauran ja olen ihan huumorintajuinen oma itseni. Yksin ollessa nyt tässä tuolissani ei paljon naarata :) No, mille nyt nauraisin kun ei ole vitsinkertojiakaan ympärillä. Kissat nukkuu mahdollisimman varjoisassa paikassa tänään.

Eilen pihalla oli aivan vieras kissa ja se selkeästi piristi näitä omia kattejani oikein hurjasti. Yksi piiloutui alkukontaktin jälkeen autotalliin. Toinen seurasi vierasta raitaturkkia tiiviisti ja lopulta taisi ajaa vierailijan huitsin nevadaan. Kolmas oli utelias ja nuuski ilmaa tarkasti kun vieras katsoi muualle. Sitten kun katsoi kohti, niin piti sähistä ja olla niin kovaa kissaa. Vieraileva tähti oli nuorukainen, rauhallinen ja utelias. Tarjosin vettä, mutta kyllä luonnosta nyt löytyy rapakoitakin jos ei vesikippoon asti päässytkään. Illalla vierailija oli kenties ajettu takaisin sinne mistä oli tullutkin. Toivottavasti meni kotiinsa syömään.

Ja siinä ne tärkeimmät. Pitää se ruokakin tehdä vielä tänään. Tuli luvattua.
Se mikä arjessa näkyy väsymyksenä ja saamattomuutena nyt, on itsetehdyn ruoan vähäisyys. Ei huvita, ei kiinnosta. Ei jaksaisi mitään. Olkoon se niin. Selviäisin ihan vaan leivällä ja kahvilla tai puurolla. Tänään selviäisin vaikka vain mineraaliveden voimin.

Muistelu

Jokin etappi lähestyy ja täyttyy ja menee ohitse.
Kuun vaihde helpotti jotain, kun sai kääntää seinäkalenterin uudelle kuukaudelle. Kuolinpäivä piiloutui, eikä enää rävähdä silmään joka ikinen kerta kun kalenteria silmäilee ohikulkiessaan. Asiat ovat pieniä ja niin isoja ja satuttavia samalla kertaa.

Ollaan myös sovittu muistelupäivä, muisteluhetki läheisten kesken. Koska ei ole kirkollisia rutiineja, on kehitettävä omansa ja sitten huomaa miten niille rutiineille on paikkansa kuitenkin. On saatettava jokin vaihe loppuun, jotta pääsisi astumaan sen rajan ylitse enemmän rauhaan.

Ja vielä tulee vaiheita, joissa on tuo sama tuntu. Tulee syntymäpäivä, tulee joulu, nimipäivä. Juhlat, joissa kaikissa on omat muistonsa. Eikä ole enää mitään fyysistä paikkaa, jonne lähettää kortti tai kirje, jonne sujauttaa vähän lahjarahaa. Itselleni kaikki paikat ovat sopivia muisteluun, suruun ja iloon. Ensin aloitetaan surusta ja harmaimmista sävyistä, kunnes on pyyhitty kyyneleet tai annettu niitten kuivua kokonaan, sitten voi jo huokaista ja hymähtää. Sitten jatketaan taas eteenpäin tätä elämää, jossa on aika.

Tämä tilanne on tuonut elämän rajallisuutensa niin liki minua, etten tiedä uskallanko todella haaveilla mistään materiaalisesta elämääni. Mitä jos en olekaan täällä vaikkapa vuoden päästä tai edes viiden vuoden päästä? Tiedän, että tämä kuuluu elämään, vaiheeseen, jossa mietitään loppuja niin, ettei uskalla oikein aloittaa mitään. Elämä on saamista ja antamista, luopumista. Ei se ole sitä kaikkea kerralla ja jatkuvasti ja kuitenkin on. Riippuen siitä mitä ajattelee, millä syvyydellä.

Olen miettinyt, olenko väärässä liian myöhäisessä iässä aloittamaan enää yhtään mitään isompaa projektia. Saisinko omistaa sen oman metsän, jossa olisin rauhassani? Saisinko istua siinä omassa talossani, jossa tuntisin talon vuosikymmenten elämän? Talon, josta monet monet ovat jo luopuneet ja jälleen useat siitä ovat valmiit luopumaan, vaikka se satuttaa. Kykenenkö minä siihen? Vai olenko vain turhien haaveitten äärellä? Kuka siihenkin vastaisi? Nostaisiko joku kortin? Uskoisinko johonkin korttiin vai lentäisinkö vain päin.. tulevaisuutta? Nousen siivilleni kun hyppään. Niinhän olen aina tehnyt. Olen pudonnutkin nokka edellä maahan, ontunut ja ollut sumupilvessä. Mutta sieltäkin olen noussut hitaasti mutta varmasti. En takaisin siihen samaan kuin ennen pudotusta, vaan lähinnä vapaammaksi olla oma itseni.

Intiaanit eivät omistaneet maataan ja silti se heiltä vietiin. Aika omituista oikeastaan, että joku jossain on joskus pistänyt maan palasiksi ja palstoiksi ja sitä sitten pitää nyt hoitaa ja kunnostaa. Pitää istuttaa ja kerätä satoa. Vaikka maa eläisi itsekseen aivan yhtä hyvin. Ilman ihmistä kaikki voisi paremmin. Jos ihminen jostain syystä pääsee avaruuteen valloittamaan mitään (epäilen) niin sieltäkin se merkitsee itselleen reviirin. Iskee lipun sinne, minne se ei koskaan ole kuulunut. Kukaan ei ole tullut tulevaisuudesta kertomaan meille mitään. Luulisin. Silti ihminen hamuaa tulevaisuuteen. Ihminen haluaisi pitkittää tätä elämäänsä äärimmäisyyksiin. Kunnes tulee siihen vaiheeseen, ettei elämässä ole enää mitään tavoiteltavaa, voi päästää irti.

No, tuollaista ajatusten lentoa tänään. Vapaata leijuntaa.