Let yesterday Burn in a Fire

MATISYAHU LYRICS

"Live Like A Warrior"

Feel like the world don't love you
They only want to push you away
Some days people don't see you
You feel like you're in the way
Today you feel, as if everyone hates
Pointing their fingers, looking at your mistakes
You do good, they want great
No matter what you give they still want to take
Give your love and they throw it back
You give your heart they go on attack
When there's nothing left for you,
Only thing that you can do, say

Today, today, live like you wanna,
Let yesterday burn and throw it in a fire, in a fire, in a fire,
Fight like a Warrior,

Today, today, live like you wanna,
Let yesterday burn and throw it in a fire, in a fire, in a fire,
Live like a Warrior

Some things you should let go, they're only gonna pull you down,
Just like weight on your shoulder they are only gonna make you drown
We all swing high, we all swing low,
We all got secrets people don't know
We all got dreams we can't let go,
We want to brave, Don't be afraid
No

Today, today, live like you wanna,
Let yesterday burn and throw it in a fire, in a fire, in a fire,
Fight like a Warrior,

Today, today, live like you wanna,
Let yesterday burn and throw it in a fire, in a fire, in a fire,
Live like a Warrior

Your heart is too heavy from things you carry a long time,
You been up you been down, tired and you don't know why,
But you're never gonna go back, you only live one life
Let go, let go, let goooooo, Let go, let go, let goooooo,

Today, today, live like you wanna,
Let yesterday burn and throw it in a fire, in a fire, in a fire,
Fight like a Warrior,

Today, today, live like you wanna,
Let yesterday burn and throw it in a fire, in a fire, in a fire,
Live like a Warrior

Today, today, live like you wanna,
Let yesterday burn and throw it in a fire, in a fire, in a fire,
Fight like a Warrior,

Today, today, live like you wanna,
Let yesterday burn and throw it in a fire, in a fire, in a fire,
Live like a Warrior

---

Elä kuin soturi

Tuntuu siltä ettei maailma rakasta sinua

vaan työntää sinut syrjään

Joinain päivinä ihmiset eivät huomaa sinua

ja olet vain tiellä

Tänään tunnet, että jokainen vihaa sinua

osoittaen sinua sormellaan, nähden vain virheesi

Sinä suoriudut hyvin, he haluavat vain parasta

Kuinka paljon tahansa annatkaan, he jatkavat ottamistaan

Anna rakkautesi ja he paiskaavat sen takaisin

Annat sydämesi, he hyökkäävät kimppuusi

Kun sinulla ei ole enää mitään jäljellä

Voit sanoa vain:

Tänään, tänään, elä niin kuin haluat

Anna eilisen palaa ja heitä se tuleen

Taistele kuin soturi

Sinun pitäisi päästää irti asioista, jotka vetävät sinua alas

Niinkuin paino hartioilla, ne hukuttavat sinut

Me kaikki keinumme korkealla, me kaikki keinumme matalalla

Meillä kaikilla on omat salaisuutemme

Meillä kaikilla on unelmamme, joista emme päästä irti

Me haluamme olla rohkeita, Älä pelkää

Tänään, tänään, elä niin kuin haluat

Anna eilisen palaa ja heitä se tuleen

Taistele kuin soturi

Sydämesi on liian raskas asioista, joita kannat mukanasi

Olet ollut ylhäällä, olet ollut alhaalla, väsyneenä tietämättä miksi

Mutta et koskaan palaa takaisin, elät vain yhden elämän

Päästä irti...

Tänään, tänään, elä niin kuin haluat

Anna eilisen palaa ja heitä se tuleen

Taistele kuin soturi

---

Koska Tänään sinun loppuunkäytetty kehosi poltetaan,

eikä siihen enää voi palata.

On päästettävä irti menneestä, 

juuri tästä elämästä,

koska se on eletty kuin soturi.

Muistoasi kunnioittaen 

3 viikkoa sitten

Aika on vain ajan laskemista pojan kuolemasta. Ensi yönä 3 viikkoa sitten poikani soitti ja kertoi veljensä kuolleen.

Eilen oli vaikea päivä. Koska elossa oleva poikani on niin vihainen ja syyttää veljensä kuolemasta toista henkilöä. Ja samalla ihmiset tulevat valittamaan jokapäiväisiä pikkuongelmiaan. Siinä kohdin kyllä meikäläiseltäkin katoaisi hermo. Pätkähtäisi poikki ja antaisin palaa.

Ongelmat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiinsa. On niitä, jotka eivät ole kovinkaan kummoisia. Ja sitten on niitä jotka vaikuttavat elämänlaatuun. Ja sitten on tämä suru, joka asettaa kaiken alleen. Se on määräävin mitta juuri nyt.

Katsoin tänään Armanin ohjelman päihdeongelmista. Niistä ihmisistä, jotka kulkevat koko ajan kuilun reunalla. Ne tavalliset ihmiset, jotka eivät haise viinalle. Jokin valinta elämässä on vain ollut väärä. Tai usealla koko elämä on ollut vinksallaan.

En tunnista huonoa elämää omassa historiassani tai lasteni historiassa. Ei sellaisia asioita, joitten takia olisi pitänyt suistua raiteiltaan. Mutta, tämä ongelma ei katso menneisyyttä, ei ammattia, ei varakkuutta eikä lähtökohtia. Jotenkin se vain tapahtuu ja siinä olet, koukussa. Kullakin oma tarinansa.

Ja miten on vaikeaa vanhempana puhua lapselleen, nuorelleen huumeitten vaaroista. Eivät he mitään usko, vaan nauravat päin ja kaivavat netin syvyyksistä positiivisia kommentteja kannabiksesta. Eivät ne puheet auttaneet. Toinen poika kuoli ja toinen on hiljentynyt kannabiksen puolustuspuheitten suhteen. Niin, ei se tapa, mutta sen jälkeen on vain helpompaa tarttua kaikkeen muuhun roskaan mitä maailma eteen kantaa. Ei auta edes juosta karkuun. Nämä aineet vain tulevat perässä.

Eräs ihminen sanoikin, että kun joku koittaa jättää alkoholin, niin siitä tulee huono juoppo. Silloin ne kaverit kantaa kotiin asti ilmaista viinaa. Ja onko se sitten sen kummempaa kun yrität irti huumeista. Kyllä nekin vain tuodaan kotiin asti, tilaamatta. En todella tiedä tapahtuiko näin. Se on arvailujen varassa. En tiedä onko sillä tiedolla edes väliä muuta kuin hänelle, joka oli läsnä kun poikani oli kuollut. Syyttääkö hän itseään? Mahtaako miettiä asioita toiselta kantilta? Tuskin. Epäilen, että menee vain syvemmälle.

Itkin kun Arman itki.. ja tulen itkemään vielä usein.
Eilen voin huonosti kun tunsin poikani surun. Sen vihan, joka on luonnollinen tunne. Viha, jolle ei ole edes kohdetta. Osan siitä olen saanut pois, siksi en kai voi syyttää mitään enkä ketään. Se on vain turhaa, eikä se tuo lisää ymmärrystä.

Poikani keho tuhkataan ehkä huomenna. Tuhkat sirotellaan hautausmaalle ja hautausmaasäädösten mukaan paikalla ei saa olla läheisiä. Se oli aika uskomatonta kuultavaa. Me emme saa olla läsnä. Se on kielletty. Kuka kumma sellaisen säädöksen on laatinut? Jos taasen haluamme sirotella tuhkat jonnekin muualle, muistolehtoon ei saa nimikylttiä. Joten päädyimme siihen, että poikani tuhkat sirotellaan jonnekin ties milloin ja jonakin päivänä seinälle ilmestyy nimikyltti.  Kaikki paperit kuolintodistuksineen saapuvat sitten ehkä jopa kuukausien päästä. Kuolema on pitkä prosessi. Se ei tunnu loppuvan ollenkaan.

Mutta sen tiedän että poikani on siellä Valossa ja turvassa. Olen siitä huolehtinut omalla tavallani. Vaikka kirkollisia siunauksia ei ole, niin siunauksia on myös toisenlaisia.

Kuolema ja ihmissuhteet

Vaikeutta on kohdata ja muistaa jälleen ihmiset, jotka on jätetty taakse. Ensin varaudun kohtaamiseen, pullistun täyteen vihaa ja katkeruutta niin monista asioista, loukkauksista ja juoruista, tikareista selässäni, niskassani piikkinä. Sitten sitä ei tulekaan, ei tarvitsekaan suojautua kuin piikkinen siili. Mitään ei noteeratakaan, ei edes surunvalitteluani. Vaan, olenhan ikäänkuin niin hyvin tottunut jo tähän. Olisihan minun jo pitänyt tietää, että minä olen ilmaa, jos olen sitäkään. Kumminkaimanserkunenonpuolikas ja kump.

Olen ollut ilmaa jo 17-vuotta. Tavallaan ilmaa. Toisaalta niin hyvä kohde, jota voi iskeä halutessaan, silloin kun sattuu sille päälle. Syytöksiä on heilunut ilmassa kuin tiheäkuuroista sapelisadetta. Kaikkea en edes tiedä, mutta sisimmässäni Tiedän miten paljon pahansuopaa ja ilkeää jutustelua selkäni takana on tapahtunut. Eikä edes se minua loukkaa, että minusta puhutaan soopaa, paskaa, suoraan niinkuin se on. Mutta se, että minun jo iäkästä äitiäni halutaan minun kauttani niin syvästi loukata. Se on suorastaan anteeksiantamatonta. Koska tiedän ettei entinen maailman kiltein äitini ole osannut sanoa ei, ja täten ei myöskään osaa antaa anteeksi. 

Jos et osaa sanoa ei, osaatko antaa myöskään anteeksi? Liittyvätkö nämä toisiinsa? En tiedä, mutta minä olen oppinut sanomaan ei, EI, Ei.. no way, not, nicht, keine kleine ja aber Nein. Se on ehkä hyvä oppia monikielisesti? Nej, nääää--ä. Inte. Joo-nej. Njet.

Ja niin.. ajatukset vierähti tänään tekstiksi.

"Tragedia on toimivien puhetta, eikä se ole kertovassa muodossa, ja synnyttämällä sääliä ja pelkoa se saa aikaan näiden tunnetilojen puhdistumisen." Aristoteles

Nukun ametistien päällä

Valvon kunnes en jaksa enää pitää silmiäni auki. Voisin valvoa ehkä aamukuuteen? Mutta luovutan 4 jälkeen. Toisinaan väsymys korjaa minut tuolilta nuokkumasta jo ennen klo 3. Ennen kuin keuhkot heräävät kokoukseensa muitten elinten kanssa klo 3. Yön hiljainen ja liikahtamaton hetki.

Ranteessani on kivistä koottu rengas. Kaulassani vihreä aventuriini. Hopeanväriset kädet pitelevät vihreää kiveä lujasti, mutta hellästi. Ostin juuri hopeaketjun, koska olin antanut entisen ketjuni ja siinä olevan ristin pojalleni. Silloin kesällä. Hän otti kaiken vastaan.

Hänen ristinsä ja kivikorunsa ovat nyt veljellään. Jatkamassa taivaltaan. Suojellen? Johdattaen? Voiko koruilla olla voimaa. Tietysti voi, sen minkä me annamme niille. Jääkö esineisiin käyttäjänsä energia? Tottakai jää.

Toisinaan esineillä voi olla paljon ja syvää historiaa. Olen lukenut kirjaston kirjaa, jonka avaaminen oli kuin pimeys. En tiedä oliko se kirjoittajansa tunnetila, tarinan synkkä energia, jonkun lukijan kokema tunne? Jännityskertomus, jota en tainnutkaan lukea loppuun, tuskin alkua pitemmälle. Energia oli liian raskasta kohdata juuri silloin.

Kivissä on energiaa, tietty sävy ja vaikutus. Tässä tekstissänikin on varmasti oma energiansa, eikä se nyt voi ollakaan mitenkään kevyt. Mutta ei sen tarkoitus ole satuttaa ketään millään tavalla. Oletan että se osuu meihin niihin kohtiin, jotka ovat meissä vielä vereslihalla. Ei se mitään jos itkettää ja saa nauraakin, jos onnistun sitäkin energiaa tänne lisäämään. Tunnetilat tulevat ja menevät, älä ota minun suruani omille harteillesi. Ja jos otat sen hetkeksi, ravista se kohta pois. Pyyhi kämmenilläsi ja puhdista olkapääsi. Niin minäkin teen.

Koska sinä elät ja hengität. Ja minä elän ja hengitän. Ja koska tästä elämästä poistuneet ovat vapautuneet hengittämisen taakasta. Ehkäpä meidän pitäisi juhlia sitä vapautta, kun olemme surumme surreet syvältä ja jaksamme juhlia jälleen.

Silloin on aika ottaa jälleen rumpu käsiin ja rummuttaa se tunne mikä nousee, ikävät edestä pois, jotta uusi saa jälleen tilaa.

Ja minä jatkan nukkumista ametistien päällä. En edes muistanut, että siellähän ne ovat, petarin alla.

Pitäisi lukea jokin kirja, koska minulla on useita lainattuja kirjoja. Ehkä katson nyt mitä Aristoteles on lausunut joskus aikoinaan. Olen kuulemma ollut häntä livenä kuulemassa. Oi niitä aikoja, sanoi Aristoteleskin :) ehkä?

Surukiviä

Labradoriitti, Spektroliitti: 
(isäntäkivenä yleensä plagioklaasi) 
Auttavat luopumisessa ja tukevat surutyötä, vaikeina aikoina. 
Auttaa nukahtamaan ja helpottaa unta, suojelee etenkin kun käytetään riipuksena. 
Vaikuttaa suoraan otsachakraan ja voi saada kantajansa selvänäköiseksi. 
Labradoriitti on loistava kivunpoistaja.

Velhon kiveksi (stone of the wizard) kutsuttu labradorditti 

on erittäin mystinen ja suojeleva kivi, joka auttaa oman kohtalon 

tunnistamista sekä yhdistää ihmisen elementtien ja universaalin energian kanssa. 

Kivi rauhoittaa ylivilkasta mieltä ja tuo esiin uusia ideoita. 

Kivi liitetään silmiin, aivoihin ja hormonijärjestelmään, se saattaa 

helpottaa stressiä ja lisätä kestävyyttä.

Keltainen labradoriitti yhdistetään useimmiten 
vatsan alueeseen ja solar plexus chakraan.

Ametisti: suojaava ja rauhoittava kivi. Sielun kivi. Poistaa ahdistusta. Saattaa auttaa kuuloon, sekä edistää ruoansulatuselimistöä, sydäntä ja solujen tasapainoa. Voidaan hyödyntää myös univaikeuksissa, koti-ikävään, särkyihin ja hermostuneisuuteen. Saattaa auttaa fibromyalgiaan sekä vähentää päänsärkyjä. Yhdistelmää ametisti-akaatti-tsharoiitti kannttaa kokeilla migreenipäänsärkyihin.

Granaatti: Vahvistaa ja tuo kestävyyttä. Kivi edustaa todellista luonteenlujuutta. Kasvattaa voimakasta tahtoa ja tuo itseluottamusta. Hoitaa lantion aluetta ja kipuja. Granaatti on myös naisellisuuden voiman symboli. Voi auttaa romansseissa. Opettaa kantajaansa elämään oikein ja toimimaan oikeudenmukaisesti-nostaa siis samalla itseluottamusta. Kivi saattaa toimia anemiaa, tulehduksia ja leukemiaa vastaan. Oivallinen apu sosiaalisissa tilanteissa. On nk.ikuisen ystävyyden kivi. 

Amatsoniitti: Nostaa luovaa ilmaisua ja auttaa yhteen elämän kanssa, sekä tasoittaa hermostoa. Voi helpottaa lihasvaivoja. Tuo onnellisuutta ja iloa avioon. Synnyttää yhteyksiä unien näkemiseen, tulkintaan ja ymmärtämiseen. Pakottaa ylös harmittaviakin asioita käsiteltäväksi ja auttaa niiden purkamisessa. Auttaa ilmaisemaan itseään suoraan. Se siis selvittää sekavia ajatuksia, mikäli tapasi on niitä ”hautoa”.

Aventuriini: Saattaa auttaa erityisesti rinnan ja sydänalueen oireisiin. Auttaa murheellista sydäntä, lievittää rauhattomuutta ja ahdistusta. Hyvä kivi vaikkapa jonkun tärkeän ihmisen kuoleman jälkeen. Hyvä lahjakivi stressaantuneelle ihmiselle. Lisää johtajanominaisuuksia ja päättäväisyyttä. Se auttaa tuntemaan vähemmän vihaa ja ärsytystä.  Saattaa auttaa jalkoja ja jänteitä. Ammatinvaihtajan kivi. Muistuttaa kantajaansa uskomaan itseensä. Voi vaikuttaa myös allergioihin, tulehduksiin ja kuumeeseen.

Atsuriitti-aventuriini-onyx auttaa haavoja parantumaan. 

Aventuriini-topaasi-savukvartsi-ruby variscite saattaa auttaa MS-tautiin ja allergianhallintaan.

Tiedot: https://www.facebook.com/groups/228943810463712/

Pikerocks

Ärtymys

Huomaan että masennus nostaa itseään pintaan. Olen ärtynyt, kiukkuinen, kivahtelen. En siedä holhoamista, käskytystä.

No, eihän tuollaista siedä muutenkaan, mutta kun masennus oli pahimmillaan, niin olin varmastikin kuin kiukkuinen kakara, joka pisti hanttiin kaikessa. Et sinä minua määräile. Mitä se sulle kuuluu? Kyllä saan olla tekemättä ja menemättä. Ja suorastaan imeydyn paikoilleni.

En oikein näe tulevaisuutta, mitä se voisi tuoda tullessaan. Onko siellä mitään hyvää? Vai pitääkö vain jämähtää tähän ja jäädä paikoilleen? Ei oikein jaksaisi innostua mistään, toisaalta jokin uusi voisi olla hyvä asia. Voisin vaikka nukkua päivät ja valvoa yöt. Totean hyvin usein, ettei minusta ole kenellekään mitään iloa, hyötyä, huvia. Ihan samat ajatukset kuin silloin muutama vuosi sitten kun romahdin. Minusta ei ole mihinkään. Ja samalla on hyvin huono omatunto omasta huonosta olotilasta. Teen läheiselleni hankalan olotilan.

Toki saan olla mitä olen ja olenhan minä kun itsepäisyyttä löytyy. En voisi kätkeytyä valheellisen kulissin taakse. Mutta se siitä.

Välillä jämähdän suruun, pysähdyn tuijottamaan jonnekin kauas, menneisyyteen? Ja vieläkin saatan tarkistaa sähköpostin roskapostikansion, ettei poikani meilit ole vahingossa menneet sinne. Samassa tajuan, ettei niitä meilejä tule enää koskaan. On niin paljon asioita, joitten kohdalla vain toteaa, ei enää koskaan. En voi ostaa hänelle mitään enää koskaan. En voi lähettää hänelle kirjettä enää koskaan. Ja kesällä syntymäpäivänsä, ikuinen murheen päivä. Äitienpäivä, yksi on poissa. Sanonko minäkin, että minulla on kaksi lasta, joista toinen on taivaassa? Koska minulla on kaksi lasta. Ei hänen muistoaan oteta koskaan pois.

Unimaailmassa tapahtuu edistystä. Koska olen ajatellut, kirjoittanut erään tulehtuneen ihmissuhteeni pois itsestäni. Ehkä kirjoitan sitä vielä uudestaankin, jotta puhdistan itseni täysin.

Tein unessani ratkaisun. Lähdin pois huonosta suhteesta, hylkäsin huonon vaihtoehdon. Löysin oman ison asuntoni, avaran ja valoisan. Ja päätin etten enää koskaan sitoudu vaan valitsen vapauden. Vapaus on ollut itselleni jopa tärkeämpi sana kuin rakkaus. Rakkaus voi alkaa kahlita ja sitten se ei enää olekaan rakkautta vaan pelkkä vankila.

Olotila on vähän epämääräinen. Tiedän, että prosessiahan tässä eletään, jatkuvaa muutosta. Ja tiedän miten tunnetilat voivat viedä minne tahansa. Olen vähän kuin varpaillani. Koskaan ei voi tietää minkä kulman takaa iskee paniikkikohtaus. Arkiset asiat tuntuvat turhilta. Kaupassa käynti.. ei jaksaisi. Jos olisin yksin, en varmasti edes laittaisi aamupalaa, en mitään ruokaa itselleni. En jaksaisi nähdä sitä vaivaa. Ja olen huomannut, että päiväunet vievät nälän mennessään. Jos olen aamulla yksin kahvilla, mietin tosissani, jaksanko tehdä edes sen yhden leivän ja miten vähän sen päälle voisi laittaa tavaraa tänään.

Vietän aikaa katsoen kauniita kuvia tai jotain vanhojen tavaroitten ryhmää. Se on ajankuluani, pois omasta päästä. Ei tarvitse ajatella mitään. Ja joskus huomaa nauravansakin asioille. Ihmisten tapa loukkaantua tai vetää herneet nenään tai kommentoida töksäyttäen, ne ihmetyttävät vieläkin enemmän kuin ennen. Mutta oikeastaan välitän sellaisesta entistäkin vähemmän. Minulta on kuollut poika, mikään muu ei juuri liikuta. Ja väkisinkin ajattelen, että ihmisten somekäyttäytyminen on pintaa, kun ei ole oikeita ongelmia. Ja tietysti olen tässäkin väärässä. Jokaisella ihmisellä on omat taakkansa ja kukaan meistä ei näe toisen taakkaa sieltä tekstin lävitse. Me olemme vain haavoittuvia ihmisiä itse kukin.

Eikä tässä tuntunut olevan päätä eikä häntää.

Purkaminen

Menen viikon taaksepäin.

Sain mahdollisuuden olla yksin parin päivän ajan. Minulle kallisarvoista aikaa saada olla itseni seurassa ihan kokonaisen vuorokauden. Päätin ottaa purkamisen tehtäväkseni tuona päivänä. Tunteitteni ja sisimpäni purkaminen minusta ulos, pois kokonaan.. sen verran kuin on hyvä ja tarkoitus.

Sytytin kynttilän. Laitoin tuohuksen palamaan. Poltin suitsuketta ja kävin nurkat läpi puhdistaen savulla seisahtaneet tilat. Nostin esiin ikonin ja muutaman kiven. Seremoniaesineitä, joilla on pyhä merkitys, mutta jotka eivät ole pakollisia.

Keskityin rukoukseen ja otin esiin rumpuni. 9 vuotta sitten tehdyn lapinrumpuni, jonka olen vihkinyt omaan käyttööni parantavaksi rummuksi. Tänään oli aika parantaa. Ei työnnetä asioita sisimpään vaan vapautetaan ne ulos.

Aloitin rummutuksen jokaiseen ilmansuuntaan Kaikkeutta kunnioittaen, Kaikkeutta kutsuen. Rummutus nosti ensin esiin vihan, valtavan vihan poikani kuoleman aiheuttamia huumeita kohtaan. Se kaikki päänsekoituskemia, jota voi tilata kotiinsa asti, postin tuotavaksi. Tietysti kaikki on tehty nykyisin niin helpoksi, ettei tarvitse edes poistua kotoaan hankkimaan laittomia aineita itselleen. Moniko tietää että näin se on. En aio peitellä tätäkään asiaa, mitäpä peittelemistä siinä olisi. Posti voisi palkata jokaiseen toimipisteeseensä huumekoiria.

Viha, niin rankka viha, että odotin koska rumpu halkeaisi. Mutta vahva rumpu ei halkea minun vihastani. Kun se oli poissa, oli vuoro syvälle surulle, niin syvälle, etten tiedä missä ne juuret olivatkaan. Se on olemassa, mutta sitä ei voi itkeä kerralla ulos kokonaan. Ehkä sitä ei voi koskaan itkeä pois kokonaan. Surusta tulee ehkä voimavarani, kuten vihastakin on tullut. Olen kokenut ja nyt tiedän ehkä miltä toisesta surevasta tuntuu. Ehkä tiedän. Emme ole samaa kokemusta, mutta olemme kokeneet.

Sen tiedän, että huumeisiin kuolleen omaiset eivät helposti nosta asiaa esille. Että minun lapseni on kuollut huumeisiin. Minulla on ollut tämä pelko ja suru vuosia läsnä, kauan ennen kuolemaa. Jo kauan ennen.

Mutta sekin asia pitää vapauttaa maailmaan, ihmisten silmien eteen. Sekään ei ole tabu. Mikään ei ole tabu. Ei saa olla. On surullista että pitää salassa surra jo elävää lastaan, vain odottaen milloin hän kuolee. Siihen armolliseen yliannokseensa? Ehkä vahingossa, ehkä odottaen, josko jo pääsisi pois. Tiedän, että pojallani oli itsetuhoisia ajatuksia. Hän kertoi sovitelleensa köyttä kaulaansa. Kokeili kestäisikö katossa oleva koukku painoansa. Silti vältteli mielialalääkkeitä, koska niissä oli mahdollisena sivuoireena itsetuhoisuus. Tahtoo pois, mutta ei tahtoisi vielä pois. Mutta tahtoo pois tästä todellisuudesta, pakoon pahaa maailmaa, joka ei anna rauhaa eikä vapautta.

Välillä ilmaisi, ettei tiedä elääkö enää huomenna. Sitten kirjoitti kuin lohduttaen, ettei tilanne nyt niin paha tietenkään ollut. Sitä elää vihassa ja raivossa, pelossa ja odotuksessa. Ja sitten kätkee ne ajatukset itseltäänkin, hukkaa oman todellisuutensa johonkin lievempään riippuvuuteen, ettei kykenisi ajattelemaan miten sillä omalla pojalla juuri nyt mahtaa mennä. Missä hän on? Kenen seurassa ja mitä he tekevät? Heillä lienee hauskaa, mutta kuolema on aina varjona perässä.

Kun katson kavereittensa profiileja, siellä poltellaan avoimesti. Silmät seisovat päässä miten kuten. Elämä, niin rankkaa, että se halutaan etäännyttää jonnekin sumuun.

Itselleni sellainen ei ole koskaan ollut vaihtoehto. Nykyään huumeet vain ovat kuin karkkia. Ja siihen karkkiin jäädään nalkkiin. Kaikki kaveritkin tekevät niin. Äiti saanhan, kun kaikki kaveritkin niin tekee. Mutsi hei.

Ja nämä tekevät omia lapsia, saavat lapsia. Miten he mahtavat nähdä lastensa tulevaisuuden? Millä keinoin kasvattavat heitä kun tietävät kaiken pahan olemassaolon. Kova tehtävä. Armoton.

Poikani kylmäkaapissa, hänen kaverinsa yläkerrassa ottamassa vastaan uutta elämää. Samaan aikaan. Miten voi uskoa maailmaan ja elämän jatkuvuuteen. En tiedä, vauvoista ei voi ajatella mitään pahaa. He tekevät sitten aikanaan omat valintansa. Ja se jatkuu.

https://www.youtube.com/watch?v=5lJJeG6rtzs

Olenko ihan terve?

Mtt:ssa käytyäni (mielenterveystoimisto) minun todettiin omaavan selviytymiskeinoja itsessäni. Sellaisia keinoja ja ajatusmalleja, jotka kantavat. Ja toki mulla niitä on.

Olenhan tutkinut kuolemaa eri kulttuureissa ja uskonnoissa, filosofioissa jo ikuisuudelta tuntuvan ajan. Kun ensimmäisen kerran pelkäsin kuolemaa 14-15 vuotiaana, päätin etten tule pelkäämään kuolemaa koko loppuelämääni, koska en voi tietää miten pitkä aika pelon kanssa eläessä tulee. Olihan se järjetön ajatus pelätä koko elämänsä. Tartuin härkää sarvista ja aloitin kirjaston hyllyjen tavaamisen kirja kerrallaan. 

Karman laki pelästytti konkreettisuudessaan, kunnes sain siihenkin avartavaa näkökulmaa. Ettei yksikään ajatustapa välttämättä sulje pois toista. Minä saan itse muodostaa näkemykseni. Ja ehkä oma näkemykseni jopa vaikuttaa siihen mistä itseni löydän kuoltuani? Mistä sen tietää. No, ei yhtään mistään. On vain uskallettava ajatella asiaa. Kääntää päälaelleen omat näkemyksensä, sotia jonkun toisen näkemystä vastaan omassa sielussaan. Mikä onkaan sieluni tie? Mitäs jos synnynkin uudestaan, entä jos en haluakaan syntyä tänne enää, mitä jos elänkin yhtaikaa monessa elämässä, monessa ajassa, tai jos elänkin jossain muualla maailmankaikkeudessa juuri nyt. Koska sanotaan myös ettei aikaa ole. Sinänsä sitä ei ole siellä missä maapallo ei enää pyöri, eikä valon määrä ole missään suhteessa aurinkoon. Jos on aina valossa eikä unta tarvitse, ravintoa ei tarvitse. Olet vapaa valitsemaan kaiken.

Koen poikani eläneen hyvin rankan elämän tässä elämässään. Kenties hän oli valinnut tämän elämän juuri tällaisena? Ehkä hänellä oli aina sisäinen ikävä jonnekin muualle, pois täältä? Hän oli hyvin pettynyt tämän elämän byrokraattisiin pakotteisiin ja kuvioihin, jotka kahlitsevat ihmisen, vievät vapauden. Olisit ns. vapaa vain jos sopeudut systeemiin ja silloin et olekaan oma itsesi ja vapaa, vaan laulat muitten lauluja. Pitäisi olla se oma sielun tie täälläkin. Se on vain tehty vaikeaksi olla vapaa sielu lakien, pykälien, normien valtakunnassa, jonka me ihmiset olemme luoneet. Emme voi mennä paratiisisaarelle ja elää siellä, vai voimmeko. Voimmeko hävitä maailmankartalta niin ettei kukaan enää löydä sinua. Se oli ehkä joskus maailmassa mahdollista, mutta nykyään olet sitten asunnoton, syrjäytynyt, alinta kastia. Silloin olet tuntematon ja näkymätön, mutta myös nälissäsi ja paleleva. Ja jos poikani ei olisi nyt lähtenyt vapauteensa, sielunsa vapauteen, niin olisiko seuraava askel ollut syrjäytynyt koditon? Nyt hän ei ehtinyt mennä sinne asti. 

Näen vahvasti että poikani on nyt vapaa. Hän näkee nyt kaiken. Ja siksi jaksan minäkin, koska arvostan niin paljon vapautta. Siksi mietin, olenko ihan terve ja normaali, koska näen niin paljon kauemmas. Pystyn elämään kuoleman ajatuksen kanssa. Koska minulle se ei ole loppu, vaan alku. Isäni hautajaisissakin kukkalaitteessani luki nauhassa: Kuolema ei ole loppu, vaan uuden ja paremman alku. Koska niin se on. Kun vapautuu kehon painavuudesta ja pääsee kirjaimellisesti lentoon, on vapaa kaikesta fyysisyydestä. On vapaa luomaan mitä vain. 

Minut haastettiin isäni kuoleman yhteydessä keskustelemaan kuolemasta, koska en vissiin ollut normi ihminen, joka suree ja suree ja suree loputtomiin. Kukaan ei tiennyt että keskustelin isäni kanssa kokonaisen vuoden. Ikävöin ja ajattelin. Mutta en kuoleman hetkeään surrut. Surin asioita, mutta tiesin ettei se isä kuulu enää tänne vaan hän on vapaa edistymään omalla henkisellä tiellään siellä toisella puolella. Se raja on kevyt ja ohuen ohut. 

Nyt olen kai se vahvin meistä surevista. Ja poikani lausui eläessään: "Sä olet niin vitun diippi, että se on pelottavaa." Ehkä se käsittää myös tämän suhteeni kuolemaan? Koska en pelkää puhua asioista niitten oikeilla nimillä. Ehkä suora katseeni ja asenteeni on pelottavaa? En minä vaan tiedä mikä siinä on pelottavaa. Ehkä olen vain katsonut pelkoa silmiin ja todennut että se hävisi.

Ja itseni on oltava vahvempi kuin sen ihmisen, jota minun pitää jaksaa tukea. Ihminen, joka ei ole koskaan uskaltanut ajatella kuolemaa tai jokin vanha ajatusmalli on vain asettunut tiukaksi muuriksi ympärilleen ja siitä ei pääse pois. On kuoltava näin ja sitten tehtävä niin ja on kutsuttava he ja tuo ja sekin ihminen, vaikka ei välittäisikään. Ja jos ei ole kukkasia, kuka välittää oikeasti. Arkunkin pitäisi olla sellainen. Ja on välitettävä siitä mitä ihmiset ajattelevat. Vaikka eihän sitä kaikkea tarvitse ajatella. 

Itselleni en halua hautajaisia, enkä papillisia siunauksia. Osaan jopa siunata itseni, jos tarvis :) Uskon osaavani kulkea oikeaan suuntaan. En aio eksyä. En ole eksynyt tässäkään elämässä, miksi viitsisin eksyä sieluna. Olenhan ennenkaikkea sielu enkä ruumis. 

Miten selittää tämän kaiken läheisilleen. Jokaisella on oma kipuisa kohtansa suhteessa kuolemaan. Varsinkin jos tuntee, että suhde on poikki kokonaan. Kuten sanottu, minä olen lähempänä kuolleita kuin eläviä? Ehkä todellakin niin. Kuolleisiin tai ruumiittomiin sieluihin saa suoremman yhteyden kuin maailmassa keskustellessa ihmisten kanssa. Se vain on aivan totta. 

Olen vain niin vitun diippi. Ja vähän ylpeä siitä.

On lupa nauraa

vaikka suru onkin läsnä. Ei koko aikaa jaksa itkeä, muistella, ajatella, kuvitella, miettiä ja pohtia.

Välillä kaipaa ihan hullun lailla iloa, jotain älytöntä huumoria. Mutta ei kuolemaa koskevia asioita missään asiassa.

Huomasin sanovani kaupassa, että pitää tarttua mielitekoihin, ettei kuole raudan ja suolan puutteeseen. Ja kaduin heti sanojani. Noh, nämä on juuri näitä asioita, joita sanoo. Tulinpa sanoneeksi sen ihan itse.

Oli vapisuttava päivä. Eilisen rankkuus kaikessa viestittelyssä rankaisi kai tänään. Keho reagoi ennenkuin mieli ehtii mukaan. Keho on reagoinut jo vuosia paniikkihäiriön vuoksi. Se on hiukan ärsyttävää. Et voi koskaan tietää missä ja koska, mikä kehon saa paniikkiin. Miksi tänään kaupassa polvet meinasivat pettää. Olin kuin väärällä planeetalla. Minussa olisi pitänyt lukea otsassa: Minä suren. Poikani on kuollut.

Väistelin katseita. Mutta hiljaisessa kaupassa oli helpompaa olla.

Hyllyjen välissä nuoria miehiä, ehkä nuorempia kuin poikani. Ajattelin; siunausta teille. Olkaa kunnolla, valitkaa oikeita asioita itsenne tähden.

Yhteisitkua puhelimessa. Tukea ja selittämistä miten hänellä on juuri nyt oikein hyvä olla. Ettei ole mitään hätää vaikka hän on poissa. Kaikki on hyvin. Kaikki järjestyy.

Kuva hänestä puhelimeen ehkä viime kesältä. Hän ei halunnut kuviin. En edes pysty katsomaan kuviaan, varsinkaan lapsuuden kuvia. Silloin kun kaikki on alussa ja hyvin. Koittaa johdattaa maailmaan, joka ei enää olekaan niin turvallinen kuin omassa nuoruudessani. Toki silloinkin huumeita liikkui, mutta ei niitä ollut kaikkialla. Ei niistä puhuttu hyvässä sävyssä ja puolustellen, kuin ne olisivat yhtä terveellisiä kuin banaanit.

Mietin miten paljon maailma on muuttunut tässä lintukodossa ihan äkkiä. Miten lapsiaan voi suojata yhtään miltään? Millainen maailma on kun lapsenlapseni on nuori? Voiko mikään auttaa näitä nuoria vanhempia, jotka vasta ovat astuneet vastuualueelle, joka on kuin pimeys. Hyppy tuntemattomaan aina kun lapsen lahjaksi saa. Mikä onkaan tuon sielun elämän tarkoitus ja onnistuuko se tarkoitus vai meneekö aivan pieleen? Oma vastuu, oma valinta. Missä kohden voisi kohtaloa huijata?

Olisiko jokin tekoni olla parempi vaihtoehto, vai onko elämä ennalta määritelty. Jos kohtaat tietyt ihmiset ja sitä ei voi estää. Silloin se huono seura on oikeaa. Sanon vain, ettei sitä voi estää. Lapsensa kavereita ei voi valita. Joku ehkä luulee, että niin voi tehdä, mutta ei vain voi.

Muistan miten itse olen valinnut asioita nuorena. Olisin voinut valita huonostikin, mutta osasin aina valita mielestäni oikein. Kohtasin ihmisiä, joitten seura olisi voinut olla turmio. Kohtasin ja ohitin, sivuutin. Minulla oli aina suoja päällä. Aina ja kaikkialla. Mietin, eikö kaikilla ole niin? Ei kaikilla ole sitä kokemusta, että suojataan maailman pahuudelta. Minä olen aina ollut suojassa ja minä olen usein ollut se joka rukoilee lasteni puolesta. Vaikka olen tiennyt että lapseni on hunningolla, olen rukoillut. Olen pyytänyt rukouksia heidän puolestaan. Varsinkin tämän lapsen puolesta, joka on nyt täältä poissa. Miten paljon onkaan rukoiltu. Ja hänkin tiesi sen, mutta ei tiennyt miten paljon. Hänelläkin oli suojansa, mutta ehkä hän ei nähnyt vaihtoehtoja?

Olikohan tehtäväni olla se suojelija, joka viime kädessä rukoilee. Rukoilee ja pelkää.

Ja nyt toinen lapseni peri veljensä ristit, suojelevat korut. Vaikka ei kuulemma usko mihinkään, kantaa silti kaulassaan minulta kotoisin olevaa ristiä. Ei olisi huolinut jos olisin sen hänelle antanut. Sen sijaan poika, joka pelkäsi, uhmasi, seikkaili ja huiteli maailmalla, otti kiitollisena vastaan kaiken suojan minkä tarjosin. Kaikki rukouspyynnöt olivat hänelle kiitollisuuden aiheita. Ehkä hän vain otti kaiken vastaan, hyvässä ja pahassa. Onko pahaa, vai onko vain pelkoa.

Tänään olen kysynyt Miksi? Ja tänään olen vastannut Miksi ei?

Siitä on nyt 6 päivää

kun poikani kuoli.

Siitä on 4 päivää kun sain kuulla siitä.

Olin odottanut ja pelännyt tuota hetkeä vuosikaudet. Ja nyt se oli tässä.

Vatsanpohjassa leimahti liekit. Jokin perustava energia syttyi polttaen palamaan.

Shokki ja säikähdys. Sanoja ei ole. On vain voihyvänenaika ei ei ei voihyväjumala voitaivas isävarjele huokauksia syviä huokauksia epäuskoa

Kuuntelen soittajan kyyneleitä, surua ja tuskaa. Minulta ei tule yhtäkään. Olen vain tippunut ja jämähtänyt paikoilleni. Menee vartti, ehkä enemmän, en tiedä ajankulusta mitään. Kyyneleet tulevat ja ääni särkyy. Ei ole sanoja, mutta viha iskee läpi: Vitun Huumeet!!! Ne voittivat sittenkin.

Kun kaikki tuntui olevan menossa parempaan päin. Näin kävi sittenkin.

Puhelu loppuu. Jään itkemään. Kyyneleet valuvat vuolaina. Itken tunnin, kaksi? En tiedä. Kaivan unilääkkeen esille, sen joka tipauttaa minut vuorokaudeksi tiedottomuuteen. En kestä ilman humausta, tunnottomuutta, turrutusta.

Mietin hetken, jätänkö vain puolisolleni viestin pöydälle. Ei. Herätän hänet ja kerron. Hän on kuollut ja purskahdan itkuun. Otan lääkkeeni ja puoliso kysyy, ethän ota liikaa ja kietoo syliinsä. En ota liikaa, mutta enemmän kuin tarvitsen normaalisti. Nyt haluan vajota pois jonnekin. Ja vajoan.

Uni on armelias.