Ehkä olen sen jo kirjoittanutkin, mutta en muista. Ja sitä vaan pitää joskus kirjoittaa ja kertoa samat asiat uudestaan ja uudestaan, ehkä monelta kantilta katsottuna, jotta asia tulee käsiteltyä. Sitten sen voi unohtaa omasta painolastistaan pois.
Niin kauan kuin jotain samaa asiaa kertoo ja pohtii, niin kauan asia on taakka. Käsittelemätön kappale elämää. Ja jotkut asiat eivät vain ole koskaan valmiita pistettäväksi ö-mappiin. Ei voi aina unohtaa, mutta voi antaa enemmän anteeksi kuin eilen? Kerta kerralta on enemmän armoa ja ymmärrystä kokemaansa kohtaan. Sitä tämä elämä on.
On ihmisiä ja kokemuksia, joitten kohdalla olettaa, ettei koskaan ikinä voi antaa anteeksi. Sitten huomaa, ettei ole ajatellut koko asiaa pitkiin aikoihin. Se ikävä tunne on vain hävinnyt, kuin salaa hiipinyt pois. Mutta silti näitä ihmisiä ei tarvitse ottaa enää mukaan omaan elämäänsä. Asia on käsitelty minussa, tiedä sitten heissä? Mutta se ei ole enää minun asiani hoitaa pois päiväjärjestyksestä. Ei ole. Olen vastuussa itsestäni. Voin muuttaa vain itseäni, en muita.
Ollaan erään ystävän kanssa pohdittu rehellisyyttä. Miksi niin usein ihmiset puhuvat asioitten vierestä, vaikka siinä keskellä olisi itse kivi joka hiertää? On helpompi väistää ja jopa valehdella itselleen, että kaikki on ihan ok. Vaikka otsassa on iso huutomerkki, joka kertoo aivan jotain muuta. Uskokaa vain, rehellisyys maksaa vaivan. Kannattaa yrittää käydä käsiksi siihen ikävimpään asiaan, jonka läpikäyminen voi todellakin muuttaa elämää paremmaksi. Ei ole pakko olla siellä missä ei viihdy. Ei ole pakko tehdä sitä mitä sydämessään ei halua. Mutta askel kerrallaan ja jokaisella meistä on ne ikiomat mokkasiinit, jotka ei muille sovi. Ja ymmärrys tuotakin kohtaan, ettei jokainen ole valmis juuri nyt, ehkä ei koskaan. Asiat vain ovat niin kipeitä.
https://www.youtube.com/watch?v=emTCc4BkJOM
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti