Kun monet kertoo, että sitten kun kolahtaa, niin sitten sattuu ja lujaa. Voihan se niinkin olla. Että ensin suojaa itseään ja sitten yhtäkkiä tajuaa jotain enemmän. Sen todellisuuden?
En tiedä olenko siinä lamassa vai selviydynkö vain?
Koska itseään ei voi paeta loputtomiin. Tunteita ei voi kätkeä syvyyksiinsä. Eikö minulla ole aikaa ja ymmärrystä surra nyt?
En tiedä, minä en tiedä mistään mitään. Ja etukäteen ei voi pelätä sellaista mistä ei mitään tiedä.
Tänään kävin sytyttämässä tuohuksia. Pakenin kohtaamisia ja kävin kohtaamassa itseni ja sen tunteeni. Itku tuli taas niin virtaavana, etten voinut kuin kävellä autooni. Ja mietin missä tässä maailmassa olisi paikkani, jossa saisin olla tällaisina hetkinä yksin. Ehkä sitä ei olekaan. Toisaalta sellainen on tulossa. Ja sieltä tulen löytämään paikkani, jossa saan olla rauhassa itseni kanssa. Vihdoinkin.
Se on se luonto, johon voi kätkeytyä omaan tilaansa.
Auringonsäde puhutteli tänään
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti