Minttua ja ruohosipulia

Siinä tuliaiseni tulevaan kotiimme. Olen säilyttänyt pääsiäisnarsisseja kuin jotain pyhäinjäännöksiä portaitten pielessä. Että sitten kun jos kun muutamme, niin sitten istutan ne juuri sinne minne minä tahdon. Ja seuraan kun narsissit nousevat joka kevät ylös iloisen keltaisina vastaanottamaan uutta valoisaa aikaa.

Ja sitä surua ja murhetta. Miten paljon voikaan surra ja miten paljon voikaan itkeä vuolaasti. Että tekisi mieli huutaa itku ulos ja keinuttaa itseään maailmantuskassa. Ja niin teenkin.

Voi mikä suru, kun eläin sairastuu. Emme välttämättä tiedä syytä, mutta emme tiedä parannuskeinoakaan. Ne kaikki ovat vain pitkittämistä. Ja näin ihminen päättää eläimen puolesta, että sinun elämäsi maan päällä on ohitse. Onneksi me saamme päättää edes sen. Vaikka emme itse saa päättää itsestämme laillisesti mitään. Vaikka olisimme tuskaa ja piinaa täynnä, emme välttämättä saa edes kipujamme alas, mikäli hoitajamme on omintakeisesti ajatteleva. Tänä päivänä sen ei pitäisi olla niin. Kyllä kipu näkyy.

Ja näin se vain tapahtuu, että elämä on luopumista täynnä. Toisinaan enemmän kuin jaksaisi kestää. Mutta silti tietää, että kaikki tapahtuu oikein. Oikeassa järjestyksessä, vaikka haluaisimme tapella aikaa vastaan. Emme me voi. Täällä maan päällä emme voi estää ajan kulkua. Siellä jossain muualla asia onkin aivan toinen. Näin uskon olevan. On ikuinen myyränpyyntikeli. Ikuinen lämpö ja sopiva tuulenvire ja ikuinen kivuttomuus. Siinäpä vasta elämää.