Kun sanotaan kuin varoittaen, että kun heräät, niin putoat.
Ihan sama juttu, kun odotat ensimmäistä lastasi ja ihmisillä on enemmän tietoa josta he eivät kerro. Ikäänkuin olisi jokin julkinen salaisuus, jonka aavistat olevan, mutta kukaan ei paljasta asiaa.
Sellainen inside-juttu, sisäpiirin juttu, tieto jota ei tiedä ennenkuin se iskee päin näköä.
Mutta mietin, meneekö asiat muka kaikilla niinkuin automaattisesti huonosti. Että totuus lyökin molemmille poskille ja vielä kerran kirveellä niskaan???
Olen nähnyt sisäisillä silmilläni poikani istuvan vastapäätä, tuossa tuolissa tuossa tai tässä tuolissa kun istun tuossa toisessa. Ensin kerroin hänelle suruni ja itkin. Annoin hänelle vapauden lähteä eteenpäin, sillä suruni ei saa estää hänen sieluaan etenemästä.
Viimeksi näin hänet kissansa kanssa. Hän katsahti minuun ja lähti rinta rinnan kissan kanssa poispäin. Sinne vapauteen, jossa ei ole kipuja eikä esteitä. Pyysinhän häntä noutamaan kissansa, jonka aika oli tullut päätepisteeseensä. Tiesin sen tapahtuvankin, sillä merkit olivat olemassa. Ihminen ei vain halua nähdä kaikkea, vaikka sisäinen tieto kertoo totuuden. On jäähyväisten aika.
Olin nähnyt näyssäni 2 mustaa autoa, ruumisautoa? Tulevan kotini edessä. Ja niin tapahtui 2 kuolemaa ja poistumista, joita en olisi tahtonut tapahtuvan. Mutta minulle näytettiin aikataulu, vaikka en silloinkaan halunnut nähdä totuutta. Yritin vääntää autoja valkoisiksi, ne vain olivat mustia.
Sitä vain tahtoo olla sokea ja piiloutua hiekkaan kuin strutsi.
Edelleenkään en ole surun murtama jokaisena päivänä. Sitä tapahtuu, mutta se vaatii jonkin kipeän pisteen kohtaamisen. Ja silloin on tarkoitus surra ja antaa kyynelten valua. Ei joka päivä, ei joka hetki. Olen ihan arjessani kiinni. Otsassani ei enää ole kylttiä, joka kertoo menetyksestäni.
Elämä on kuin kirja,
et voi muuttaa sivuja, jotka on jo kirjoitettu,
mutta voit aloittaa
Uuden Luvun
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti